Viime viikonloppuna luin pitkästä aikaa Torey Haydenia. Tällä kertaa kyseessä oli fiktiivinen romaani, eikä tosikertomus. Tosikertomukset ovat usein niitä monen mielestä parempia Haydeneitä kuin nämä hänen fiktiiviset teoksensa. Itse olen tätä ennen lukenut vain hänen kirjoittamansa fiktiivisen teoksensa ,Sähkökissan, tositarinoiden lisäksi, ja siihen melkeinpä rakastuin. Viattomat taas ei yltänyt lähellekään Sähkökissan tasoa, eikä todellakaan ollut verrattavissa Haydenin tosikertomuksiin. Kirjan luki kyllä melko nopeasti mutta täytyy myöntää, että osa tekstistä tulie luettua hieman hyppien.
Viattomissa on kahden henkilön näkökulmat, jotka vaihtelevat. Ensimmäinen on lapsensa menettänyt nuori nainen, jonka lapsen hautajaiskulut ovat maksamatta ja rahasta tekee muutenkin tiukkaa. Umpihyödytön poikaystävä taas elää haihattelujen varassa, ja haaveilee epärealistisesta unelmasta elättää heidät molemmat Cowboyna. Toisaalla rikas näyttelijä Spencer Scot on tullut huvilalleen nauttimaan maaseudun rauhasta riesanaan 9-vuotias poikansa Tennessee, jonka äiti on tämän Spencerin riesaksi lähettänyt. Spencer ei edes haluaisi uskoa pojan olevan hänen mutta dna-testi on aikanaan kertonut toista. Erään kinan päätteeksi Tennessee uhkaakin karkaavansa, ja Spencer antaa tämän ymmärtää, että mahdollinen karkaaminen ei häntä haittaisi, pikemminkin se olisi hyvä asia. Näin Tenneessee päätyy kävelemään maatielle yksinään, josta Dixien opportunisti-poikaystävä tämän nappaa. Sillä kyllähän kuuluisan filmitähden pojasta pitäisi saada ruhtinaallset luunnaat. Dixie ja Brian, se hulttiopoikkis, lähtevät metsään leireilemään vieras poika takakonttiin piilotettuna.
Tarina sijoittuu Montanaan Abudance nimiseen pikkukaupunkiin, jossa ei ole juuri mitään. Paitsi että se on Los Anglesista tulleiden käsikirjoittajien, näyttelijöiden ynnä muun sellaisen porukan tyyssija. Pikkukaupungin asukkaat ja tähdet eivät kuitenkaan paljoa keskenään kommunikoi. Spencerin kaltaiselle kaupunkilaiselle hänen maatilansa keskellä ei mitään on pakopaikka, jossa hän pääsee ratsastamaan ja lataamaan akkujaan. Spencer ylipäätnsä kuvataan erittäin ärsyttävänä ja itsekkäänä tyyppinä. Kirjan keskellä onkin hieman jännä pitkä epidsodi, jossa Spencer karauttaa hepalla metsään ja eksyy. Eksyneenä hän ehtii miettimään paljon, ja ajattelemaan myös poikaansa. Silti metsässä samoaminen eksyneenä tuntuu jotenkin tarpeettomalta. Luulisi että Spencer olisi saanut mietittyä asioita ilman eksymistä sinne korpeen.
Dixie taas on olosuhteiden pakosta joutunut kaitsemaan Tennesseetä, tuota pahantuulista poikaa, kun Brian päättää mennä kaupunkiin kuulostelemaan uutisia, ja vetämään samalla päänsä täyteen. Kirjassa kerrotaankin paljon Dixien ja Tennesseen vuorovaikutuksesta, josta pojan osittaista aikaa sidottuna lukuunottamatta tulee mieleen paljolti Toreyn kokemukset ja pärjääminen vaikeiden lasten kanssa omalla urallaan. Sinällään tämä on mielestäni hieman ristiriidassa tarinan muun juonen kanssa.
Kaiken kaikkiaan kirjaan sisältyy paljon menneisyyden painolastia miltei kaikille hahmoille. Ainoastaan Brian, Dixien haihatteleva ja usein myös väkivaltainen poikaystävä vaikuttaa huolettomalta. Tällä ei paljon todellisuudentajua olekaan. Dixien suhde tähän mieheen ei tunnu loogiselta, koska hänestä on rakennettu paljon fiksumpi ja nohevampi hahmo. Voiko rakkaus muka olla noin sokeaa?
Tarinan loppu jää avoimeksi. Kirjasta jäi myös hieman ontto olo. Ei tämä aivan pohjanoteerauskaan ole mutta monia juonellisia aukkoja tulee nähdyksi, eikä hahmoihin ole helppo samaistua. Dixie on ainut, joka hieman koskettaa sydäntäni. Samoin Tennessee. Mutta molemmissa on myös vikansa. Kaikkein ärsyttävintä kirjassa oli kuitenkin se kuinka Tennesseen lievää ylipainoa piti vähän väliä tuoda esiin, samoin kuin sitä, että esimerkiksi Dixie miettii miten paljon suloisemman ja komeamman näköinen poika olisi, jos hän ei olisi ylipainoinen. Argh. Samoin kummastelua aiheuttaa pojan olkapäille yltävä kiharatukka, ja se että Dixien mielestä kampaus tarkoittaa sitä, että poika olisi altis kiusaamiselle. Siis ihan oikeasti? Torey Hayden, joka on lapsipsykolgi ja erityisopettaja ,päästää tällaisia aivopieruja kynästään?
Ei kirja töysin huono ollut sillä sen jaksoi lukea loppuun. Tarinan loppu kuitenkin kiinnosti. Suosittelisn kuitenkin enemmä muita Haydenin kirjoja mieluummin kuin tätä. Tosikertomukset ovat mukaansatempaavia, ja Sähkökissa on hyvä fiktiivinen teos tämän kirjailijan kynästä. Ainakin se on paljon parempi kuin tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti