Läpi yön on päiväkirjamuotoon kirjoitettu kertomus Mariasta, nuoresta itsemurhaa yrittäneestä tytöstä ja tämän kasvukivuista pienellä paikkakunnalla ylisuojelevan isän ja muutenkin vaikeahkon isäsuhteen varjossa. Maria on fiksu nuori likka, joka alkaa purkaa ahdistustaan kirjoittamalla päiväkirjaa. Hän myös lukee paljon, ja haluaa isona kirjailijaksi. Päiväkirjassa Maria pohtii niin perhettään kuin muutakin maailmanmenoa pienessä mittakavassa. Hän alkaa kirjoittamaan kirjaa, ja tuleekin lähettäneeksi monta yritelmää aina kustantamoihin asti. Ihmisenä, ja kirjoittajana Maria kehittyy koko kirjan ajan, joka kertoo hänen ajastaan aina peruskoulun yhdeksännestä luokasta lukion kautta sinne, kun hän muuttaa pois kotoa ensimmäiseksi opiskeluvuodekseen. Kirjassa myös selviää pääseekö Maria julkaistuksi kirjailijattareksi vai ei.
Kirja on henilövetoinen kasvutarina, ja niin monilta osin samaistuttava kun vain mikään kirja voi olla. Joitain yhtymäkohtia tuolla päähenkilöllä (joka on muuten nuori 1990-luvun lopulla) on myös omaan elämääni. Itsekin tiedän millaista on elää pienellä paikkakunnalla, ja haaveilla poispääsystä. Tiedän myös kuinka ahdistavaa voi olla kasvaa isän kanssa, joka ylisuojelee ja on vanhanaikainen. Itse tosin en muista suhtautuneeni aivan niin ristiriitaisesti isääni kuin Maria omaansa. Tosin mietin, josko vanhanaikaisen kasvatuksen syyt ovat samlla suunnalla, kuin mitä kirjan rivien välistä oli pääteltävä syiksi siihen miksi Marian isä oli sellainen kuin oli. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Erityisen jännää on, että itse koin kasvukipuni 2000-luvun alkupuolella, sillä silloin kävin itse yläastetta sekä lukiota, ja Maria taas 1990-luvun loppupuolella.
Tiedän myös millaista on haaveilla kirjoittamisesta, ja siitä että oman kirjan voisi joskus saada julkaistuksi. Minussa ja Mariassa on kuitenkin se ero, etten koskaan ole kirjoittanut kokonaista romaania, saatikka yrittänyt lähettää sitä kustantamoon. Samaa tosin on se, että itsekin purin omaa teiniahdistustani usein kirjoittamalla niin päiväkirjaa, kuin runojakin. Tulipa tarinoitakin rustattua jossain vaiheessa myös.
Tästä lukukokemuksesta on hieman vaikea kirjoittaa postausta, sillä tämä tuli niin iholle. Melkein kuin itsestäni olisin lukenut tosin itse en ole tehnyt koskaan mitään niin dramaattista kuin itsemurhan yritys, enkä ole koskaan ollut varsinaisesti masentunutkaan, mitä Maria tässä kirjassa selvästi ajoittain on. Joiltain osin, kuten edellä kirjoitin, tosin samaistuin tähän kirjaan ja sen päähenkilöön hyvin paljon.
Jos tämä kirja jollain tavalla toimintaani ja ajattelutapaani muutti niin siten, että haluan alkaa tavoitella mahdottomalta tuntuvaa unelmaani romaanin kirjoittamisesta, ja julkaisemisesta. :) Jos mitään ei kirjoita, ei voi olettaa, että koskaan kirjoittaisi julkaisukelpoistakaan tekstiä, pitää vain saada ensin valmiiksi tekstimassaa, jota voi sitten alkaa muokkaamaan paremmaksi. Siksipä tämän kirjan antamalla loppusysäyksellä olen päättänyt, että osallistun tänä vuonna NaNoWriMoon :) Ideakin on jo valmiina, joten kun marraskuu koittaa, ei tarvitse kuin alkaa kirjoittamaan.
Nyt hyppäsin kuitenkin hieman aiheesta, kun tarkoitus oli kuitenkin tehdä postaus tästä kirjasta. Kaikki mitä saan siitä sanottua, on nyt tuolla aiemmin kirjoitettuna, joten on loppukaneetin aika. Suosittelen tätä Terhi Rannelan teosta ainakin kaikille niille nuorille, ja miksi ei meille hieman vanhemmilekin, joille kirjoittaminen on rakas ja tärkeä harrastus, josta kuitenkin toivomme tulevan jotain muutakin. Suosittelen tätä myös niille, jotka kamppailevat omien ahdistustensa kanssa. Tämä kirja antaa ennen kaikkea toivoa paremmasta, ja uskoa siihen, että omia unelmia täytyy pyrkiä toteuttamaan. Ugh, olen puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti