Stephenie Meyer: Epäilys

Kyllä! Olen lukenut jo tämänkin. Ja täytyy sanoa,että Epäilys oli hieman parempi kuin Uusikuu. Mutta vain hieman, en edelleenkään laittaisi kirjaa lempikirjoihini MUTTA päähenkilö ei enää ärsyttänyt niin paljoa. No, ärsytti se kyllä edelleen mutta ei ehkä niin palavasti. Paitsi ehkä jälleen senverran, että sitä taas seurattiin lammasmaisesesti, ja toteltiin kauniita miehiä. Eivät nämä meinaan mitään feministisiä teoksia ole, päinvastoin.

Tapahtumia oli kuitenkin enemmän, ja loppu alkoi kiinnostaa lisää. Kuinka tässä lopulta käy? Eli kai se viimeinenkin osa pitää joskus lukea. Taitaa kuitenkin tulla muutamia parempia kirjoja siihen välille. :D Kolmiodraama oli ihan jänskää. Jos olisin näihin kirjoihin hulluna oleva teini, olisin kuulunut Team-Jacobiin. Koska en ole, niin ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja tietäähän sen, kenet Bella-Belskunen valitsee lopulta. 

Enempää sanottavaa minulla ei tästä kirjasta ole. Myönnän kyllä että jotain viihdytysarvoja näillä kirjoilla on, vaikka ne eivät minua muuten sytytäkään. Juonta en viitsi nyt edes lyhennellä, koska aika monet varmaan on nämä lukenut, ja ne jotka eivät ole menettävät vähäisenkin ilonsa, jos vahingossa spoilaan enempää kuin olen jo spoilannut.

Stephenie Meyer: Uusikuu

Kyllä, minä joka vannoin ensimmäisen osan luettuani, että ei ikinä enää, olen myynyt sieluni ja tarttunut tähän teinihötön ihmesaagan toiseen osaan. En rehellisesti sanottuna osaa yhtää sanoa, mikä minua niin rienasi, että tartuin tähän teokseen. Ehkä hetkellinen hulluuskohtaus?

(Tässä välissä haluan sanoa teille kaikille näiden kirjojen hardcorefaneille, että nämä ovat vain minun mielipiteitäni, eikä niiden ole tarkoitus polkea kirjamakuanne tai älykkyyttänne maanrakoon, vaan ne nyt sattuvat olemaan yhden kyynikon subjektiivisia ajatuksia. Joten ei hernettä nenuun, pliis ;))

Yllätykseni huomasin tosin, että tämä kirja oli ihan ok. Siihen se kuitenkin jää. Tarina on minulle kertakäyttökamaa, kerran luen, kerran arvostelen, ja kerran postaan, mutta siihen se jää. Kuten monet tietävät Uusikuu on Stephenie Meyerin Twilight-sarjan toinen osa. Osa jossa pikkukaupunkiin muuttanut Bella seurustelee ihqun  auringossa kimaltelevan vampyyripojun kanssa, ja tuskailee vanhenemistaan. Sitten koittaa synttärijuhlat, johon Bella pakotetaan, omansa siis. Juhlilla on kohtalokkaita seurauksia, kun Bella-neiti, naiivi ja inisevä tyttönen, satuttaa kätensä ja verenhimoiset ihmisverestä yleensä kieltäytyvät sivistyneet Cullenit saavat kamppailla himonsa kanssa. Tästä tapahtumasta lähetee liikkeelle vyöry, mikä miltei tuhoaa Bella-paran. Hänen iki-ihana Edwardinsa ottaa hatkat, ja Bella jää rannalle ruikuttamaan. Samalla tutustuaan enemmän Jacobiin, salaperäiseen intiaanipoikaan, jonka heimolla on salaisuus, mikä pikkuhiljaa paljastuu Bellallekki, joka sitä ennen tekee Jacobista parhaan ystävänsä. 

Siinä pähkinänkuoressa kirjan juonta. Voi, mitä sanoisin. Ensinnäkin, en ole koskaan tavannut yhtä ärsyttävää kirjan sankaritarta kuin Bella. Kun Edward lähtee lätkimään, se on Bellalle maailmaloppu. Tiettyyn pisteeseen asti se on jokaiselle romantikolle ymmärrettävää, jopa minulle. Mutta aika pian se menee yli. Teiniangsteissani, täytyy tunnustaa, se olisi mennyt paremmin läpi. Koska teinit on tunnestusti Draama-Quueneja itsekin, ja voin sanoa, että olen itsekkin ollut idootti nuori. Liika on kuitenkin liikaa, ja se että onettomuusalti Bella alkaa kalastaa onnettomuuksia ja kipua itselleen, että kuulisi Edwardista edes haamuäänen on järjettömintä koskaan. Ihan kuin tytön elämässä ei olisi mitään muuta kuin se yksi poika, joka lähti. 

Bella on muutenkin sankarittarena ärsyttävä, koska hän on loppujen lopuksi aika passiivinen. Puheet ovat suuret mutta yleensä hän mukautuu miesten sanomiseen pienen ininän ja muutaman yäk-huudahduksen jälkeen (onko se vain suomennos, vai liekö aluperäiskielelläkin yäk-sanaa liikakäytetty?). Hän odottaa aina muita pelastamaan itsensä, mikä tietenkin käy siinä mielessä järkeen, että hän on ihminen, ja odotetut pelastajat yleensä eivät. Kuitenkin, mikä sankaritar se on, joka meinaa pyörtyä vähän väliä, tai joka ei osaa puolustaa itseään kunnolla oikein millään tavalla, vaan aina pitäisi saada ritari valkealla ratsullaan niin sanotusti paikalle. 

Uudessa kuussa ei kuitenkaan kaikki voi olla täysin berberistä, koska jaksoin sen lukea loppuun, ja melko nopeastikin. Meyer hallitsee näemme kuitenkin clifhangerit, nämä kirjailijan istuttamat helpot koukut, jotka saavat lukijan lukemaan vähän huonommatkin tarinat loppuun. Uteliaisuus herää senverran, että lukija haluaa tietää, mitä kirjan henkilöille tapahtuu, vaikka välillä tuntuukin siltä, että ei välitä rotan takamuksenkaan vertaa siitä, mitä hahmoille tapahtuu. Tapahtumat vievät kuitenkin mukanaan.

Täytyy sanoa, että vaikka nyt nämä kirjat eivät osu sydämeeni, olisi teiniminäni tosiaankin voinut tykätä näistä kirjoista, ja jopa huokailla vähän liian täydellisten mieshahmojen perään. Aikuinen, kyynisempi, minäni ei kuitenkaan tähän ansaan harhaudu, ja kiiltokuvapojut vain ärsyttävät, samoin kuin heihin rakastuvat inisevät tytöt. Jotain näissä tarinoissa kuitenkin on. Taidan haluta kuitenki tietää, mitä Bellalle taphtuu. Olen liian utelias jättääkseni matkaa kimaltavian vampyyrien, ja lihaksikkaiden susipoikien kanssa puolitiehen. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Oikeat.Vampyyrit.Eivät.Kimalla. PISTE! ;)