Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vettä elefanteille on yksi kauniimpia ja toiveikkaampia tarinoit, joita olen koskaan luekenut. Se kertoo Jacob nimsiestä vanhasta miehestä, jonka sukulaiset ovat laittaneet vanhainkotiin. Eräänä päivänä sirkus ilmestyy palvelukodin lähelle. Pian sen jälkeen sinne saapuu uusi asukas, joka väittää kantaneensa aikoinaan vettä elefanteille sirkuksessa. Jacob vihastuu, ja tietää että miehen väittämä ei voi olla totta. Kuitenkin tämän väitteen laukaisemana Jacob alkaa muistella omaa nuoruuttaan 1930-luvulla, kun hän kulki sirkuksen mukana, eläinlääkärinä.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa. Vanhan Jacobin, ja nuoren Jacobin. Tarina vie lukijan mukaansa 1930-luvun junasirkuksen hierarkiseen maailmaan, johon Jacob päätyy olosuhteiden pakosta. Siellä hän rakastuu Marleenaan, kauniiseen akrobaattiin, joka esiintyy hevosten kanssa. Ongelmana vain on se, että Marlena on naimississa äkkipikaisen, ja ailahtelevan eläintenkesyttäjä Augustin kanssa. Ratkaiseva käänne tapahtuu, kun sirkukseen tulee norsu, Rose, jonka saamisessa esiintymään on ongelmia. Yhdessä Marlenan ja Augustin kanssa Jacob yrittää opettaa norsua, ja kiintyy tähän. Avain Rosien kouluttamiseen löytyy Jacobin toimesta. Tunteen Marleenaa kohtaan syvenevät, ja esteenä on vain August arvaamattomine luontoineen. 

Samaan aikaan lukija pääse palaamaan jälleen vanhan Jacobin elämään vanhainkodissa, jossa tämä suree vanhuuttaan, ja palaa yhä enemmän ja enemmän muistelemaan nuoruuttaan. Mielestäni molemmat, sekä kehyskertomus jossa Jacob muistelee vanhana nuoruuttaan, ja itse tarina nuoruudesta sirkuksessa, ovat kiehtovia ja elämänmakuisia. Samalla kirja tarjoaa tietoja junasirkusten elämästä. 

Sanoisin melkein, että rakkaustarina Marlenan ja Jacobin välillä jää mielestäni muiden asioiden varjoon. Itse pidin kaikkein kiehtovimpina sirkuksen kuvailua, sekä tietenkin Rosie-norsua sekä muihin eläimiin liittyviä tarinan osioita. Lisäksi nuoren Jacobin ystävyys pariin henkilöahmoon sirkuksessa on niin ihanaa luettavaa, että Marlenan hahmo jää minulle toissijaiseksi. Vaikka rakkaustarinakin on ihan kaunis, niin lukiessani keskityin mieluummin kaikkeen muuhun. 

Vanha Jacob palvelutalossa on myös melkoisen mielenkiintoinen hahmo. Näissä kirjan osioissa, joissa vanhus-Jacobia kuvataan, pureudutaan selkeästi vanhuuteen, ja sen tuomiin vaikeuksiin. Vanha Jacob tuntee itsensä taakaksi sukulaisilleen, ja tuntee olevansa liian rajoitettu vanhainkodissa. Pikkuhiljaa tarinan aikana hän alkaa kapinoida. 

Kirjan loppu on yllättävä sekä nuoren, että vanhan Jacobin suhteen. Pidin etenkin vanhan Jacobin tarinan loppua erityisen ihanana ja toiveikkaana. Se oli sanalla sanoen mahtava. ;) 

Vettä elefanteille on yhtä aikaa tarina rakkaudesta, ystävyydestä ja vanhenemisesta. Samalla se sijoittuu ihanaan sirkusmiljööseen, joka vetää lukijan mielenkiinnon mukanaan. Kaikkein parasta kirjassa on kuitenkin mielestäni Jacobin suhtautuminen eläimiin. Eläimistä välittäminen on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen suuri teema on vapaus, kuinka ihmisen on saatava olla vapaa tekemään omat ratkaisunsa, oli hän sitten vanha tai nuori.

Suosittelen kirjaa kaikille sirkuksesta kiinnostuneille. Ja etenkin niille, jotka kaipaavat kirjaa, joka jättäisi hyvän maun suuhun. :)