Luin vähän aikaa sitten Sara Gruenin esikoiteoksen Vettä Elefanteille, ja rakastuin. Tarina oli niin hyvä, että kun törmäsin kirjastossa tähän Apinataloon, oli minun pakko lainata se. Takakannenkin perusteella Apinatalo vaikutti lukemisen arvoiselta. Sitä se olikin. Petyin kuitenkin hieman. Apinatalo ei ollut yhtä hyvä kuin Vettä Elefanteille. En kokenut samaa taikaa enää tämän kirjan parissa.
Apinatalo kertoo Isabel Duncanista, tutkijasta joka tukii Bonobo-apinoita Suurten ihmisapinoiden keililaboratoriossa. Bonoboist on mudostunut hänelle perhe, joka on enemmän perhe kuin hänen oma perheensä. Bonobot ovat leikkisiä. ja pystyvät kommunikoimaan viittomien avulla ihmisten kanssa. Eräänä päivänä kaksi toimittajaa tulee tutustumaan bonoboihin. Heidän lähdettyänn laboratorio joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Sinne tehdyn pommi-iskun seurauksena Isabel loukkaantuu vakavasti, ja Bonobot pääsevät vapaaksi. Isabel herää sairalassa enemmän huolissaan Bonoboista kuin itsestään vain saadakseen kuulla yliopiston myyneen bonobot. Alkaa toipuminen, ja huoli Bonoboiden olinpaikasta, kunnes jonkin ajan päästä alkaa uusi tos-tv sarja, jossa Isabellalle niin rakkaan Bonobot ovat pääosassa. Hänen on pelastettava apinat.
Samaan aikaan kirjassa tarkastellaan myös laboratoriossa käynyttä toimittajaa, Johnia, jolla on omat hankaluutensa kotona Amanda-vaimon kanssa, joka saa töitä Los Anglesissa sarjan käsikirjoittajana. Samaan aikaan John on myös huolissaan apinoista, ja niiden kohtalosta, kuultuaan mitä laboratoriossa on käynyt.
Näiden hahmojen lisäksi Gruen marssittaa mukaan monenmoisia sivuhenkilöitä, aina aktivistinuorista venäläisiin strippareihin. Tarinassa liikutaan hieman liian monessa paikassa. Toisaalla on Isabella, joka yrittää selvittää Bonobojen kohtaloa, toisaalla toimittaja John, ja hänen vaimonsa Amanda omine ongelminen. Kirja tuntuu irvivät tv-viihteelle, ei pelkästään Bonoboja hyväksikäyytävä tosi-tv: n tiimoilta, vaan tarinaan on ympätty myös Amandan vaikeuden Los Angelesissa, jossa käsikirjoittajienkin täytyy otaa botoxia ja pysyä nuorekkaina.
Tarina rönsyilee mielestäni liikaa kaikkialla. Itse olisin toivonut, että apinat olisivat olleet tarinassa vielä vahvemmin mukana. Heidän käyttäytymistään, ja apinoita kyllä käsitellään paljon, ja mielenkiintoisesti. Bonobojen käyttäytymisen, ja keskustelujen kuvaukset ovat mielestäni kirjan parasta antia. Keljuilu tv-kulttuuria kohtaan on myös hauskaa, ja hyvin terävänäköistä ja oivaltavaa. Juonikuvioita ja eri elementtejä kirjassa on vain aivan liikaa, eikä hahmoihin pääse yhtä hyvin sisään kuin Vettä Elefanteille kirjan hahmoihin.
Apinatalo on kuitenkin ihan viihdyttävä kirja, ja sen lukee nopeasti. Kirjaan on myös otettu mukaan paljon tietoa kädellisten apinoiden tutkimusetiikasta, ja siitä miten niitä on kohdeltu myös huonosti. Apianosiot ovatkin kirjan parasta antia, enkä oikein ymmärrä miksi toimitaja Johnin Amanda-vaimon ahdistus ja ongelmat on otettu niin vahvasti osaksi kirjaa.
Apinatalo ei vienyt minua samalla tavalla maailmaansa kun Vettä Elefanteille mutta pidin siitä jollain tasolla silti. Se oli hauska ja oivaltava kirja, ja Bonobot olivat aivan mahtavia. Liika rönsyily tarinassa oli kuitenkin minulle liikaa. Tuntui kuin olisin lukenut kahta eri kirjaa samassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti