Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Kirjablogeissa hehkutettu nuorten aikuisten kirja Viha jonka kylvät paisui odotuksissani todella massiiviseksi ja hienoksi ja ties miksi. Aikalailla se myös lunasti ne. 

Kirja  sopii Sivujen Välissä- blgin YA-lukuhaasteen kohtaan Kirjablgista bongattu kirja.

                               

Viha jonka kylvät  kertoo Starrista, joka asuu mustien asuttamalla slummialueella jengien ristitulessa mutta käy hienostokoulua kaupungin paremmalla alueella. Starr tuntee olevansa kahden maailman tyttö, ei oikein kotonaan kummassakaan. Eräät bileet riistäytyvät käsistä ja Starr lähtee paikalta vanhan lapsuudenystävänsä kanssa. Automatka kuitenkin sujuu aluksi hyvin, kunnes poliisi pysäyttää heidät, ja ampuu Starrin ystävän ilman näkyvää syytä luulleessaan omien sanojensa mukaan tämän yrittävän ottaa asetta autosta, kun tämä kumartu kysymään onko Starr kunnossa. Starrille tä'mä ei ole ensimmäinen kerta. Hän on jo kymmenen vuotiaana todistanut ensimmäisen kuoleman tämän ystävän jäätyä jengiammuskelun jalkoihin. Tällä kertaa Starr joutuu todistamaan oikeudessa poliisin ampuneen turhaan ja tehneen väärin. Se on kuitenkin vaikeammin tehty sillä amerikkalaisessa kulttuurissa tummaihoisen kohtalona on usein turha poliisiväkivalta ja näyttää siltä että tälläkään kertaa ei välitetä tämän huumediileriksi leimatun pojan kuolemasta.

Kaikki viha minkä kylvät on yhteiskunnallisesti kantaa ottava kirja. Tärkeä kirja. Raskas mutta samalla myös toivoa luova ja paikoitellen huumoriakin sisältävä kirja. Sitä lukiessa nauroin, ja itkin vuorotellen. Todella vaikuttava kirja, josta en tunnu osaavan sanoa mitään.

Starrilla on vaikeuksia myös koulussa parhaiden ystävinesä kanssa, joista toinen tunuu heittelevän vähä väliä muka-huomaamattomia semi-rasistisia heittoja, kuten esimerkiksi tyttöjen pelatessa koripalloa huutaessaan Starrille, että jos koripallo olisi paistettua kanaa Starr yrittäisi saada sitä innokkaammin. Starr ei uskalla paljastaa ystävilleen että uutisissakin näkynyt ammuttu poika on hänen ystävänsä, saatikka että hän olisi ollut paikalla. Kotonakin vanhemmat kiistelevät siitä tulisimko perheen muuttaa pois slummialueelta. Starrin isä on vanha jengiläinen joka on sittemmin luopunut niistä hommista ja pitää omaa kauppaa. Mukana on myös Starrin velipuoli, jonka äiti on  naimisissa seudun pahamaineisen jengipomon kanssa, ja jonka toisen pikkusiskon kanssa Starr joutuu jakamana veljensä. Starrin isälle asuinalue sekä ihmiset sielä samoin kuin mustien oikeudet ovat todella tärkeitä. Kirja nimi The Hate U give tulee räppäri Tupackin  lainauksesta, joista mudostuu hänen käyttämänsä lause THUG Life: "The hate U give Little Infants Fucks Everybody", ja siihen viitataan useassa kohtaa kirjaa.

Minun sepustukseni ei anna kunnia tälle kirjalle. Vaikuttavin lukukokemus se oli pitkään aikaan. Suomessa poliisi on totuttu näkemään arvostettuna ja melko lailla epäkorruptoituneena instituutiona, jota yleensä kunnioitetaan, joten näkökulma yhdysvaltalaiseen poliisilaitokseen on näin suomalaisen näkökulmasta todella järkyttävä. Mutta monelta osin valitettavan totta. Starr saa vanhemmiltaan jo varhain ohjeet, miten tulee toimia jos poliisi pysäyttää. Käytännössä siis on tehtävä niin kuin poliisi sanoo, ja oltava muuten liikkumatta. 

Tämän kirjan lukeminen tekisi mielestäni hyvää aivan kaikille. Nuorille ja aikuisille aivan yhtä lailla. 

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin Sydämet

Lukujumi taitaa olla vaihteeksi väistynyt, sillä sain luettua tämän kirjan yhden päivän aikana (okei tämä on suhteellisen ohut nuorten kirja mutta silti :D) sunnuntaina. Hyvä minä! Tästä se lukeminen lähtee uuteen nousuun, ja minulla on kesälle paljon ideoita siihen, mitä kaikkea aioin lukea. Etenkin kun tämän viikon perjantaina alkaa jalkapallon EM-kisat, mikä tarkoittaa sitä, että telkkari on varattu avomiehelle seuraavat pari viikkoa. Minä aion istua sohvan divaaniosalla, ja lukea kirjoja ja ehkä kirjoittaa itse jotain samalla kun toinen puolisko katsoo jalkapalloaan. :D

Nyt kuitenkin pidemmittä puheitta itse kirjaan Khao Lakin sydämet. Marja-Leena Tiainen on tuttu kirjailija jo siltä ajalta, kun olin itsekin vielä hänen kirjojensa kohderyhmää vuosia sitten. (ai miten niin olen vanha.. :D Koin järkytyksen viime lauantaina kun omista lakkiaisistani oli kulunut kymmenen vuotta).  Tiaisen kirjat kertovat melkein aina jostain hieman vakavammasta aiheesta mutta kevyemmällä nuorille sopivalla otteetlla. Pitkästä aikaa teki mieleni lukea jotain kirjailijattarelta ja hyppysiini tarttui siis tämä Khao Lakin sydämet.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Emmasta, joka matkustaa isoäitinsä, sekä tätinsä ja tämän miehen kanssa Khao Lakiin kahdeksi viikoksi. Kyseessä ei ole  kuitenkaan mikään aivan tavallinen lomamatka, vaan seurueella on missio. Emma on ollut Khao Lakissa ennenkin kohtalon vuonna 2004, jolloin hän menetti koko perheensä tsunamille. Emma pelastui itse erään paikallisen miehen ansioista, ja matkan tarkoituksena on löytää tämä mies ja päästä kiittämään tätä pelastuksesta. 

Emman muistot tsunamista vyöryvät päälle paikan päällä. Takaumissa kuvataan menneisyyttä ja katastrofia sekä sen jälkimaininkeja. Nykyisyydessä pelastansa etsimisen lisäksi Emma tutustuu myös itä-suomalaiseen Venlaan ja tämän perheeseen, sekä ruotsalaiseen Lukakseen, joka on itsekin menettänyt perhettään tsunamissa. 

Kirjassa kerrotaan joitain lukuja myös Venlan näkökulmasta, joka on vain tavallinen teini perhematkalla. Lomakokemus Khao Lakissa on hieman erilainen, ja Venla vaikuttaa kirjan alussa melkoisen vähemmän kypsältä kuin Emma, mikä ei tietenkään ole erilaisten taustojen takia mikään ihme. Kirjan aikana Venlakin alkaa nähdä kuitenkin maailmaa laajemmin kuin vain oman mukavuutensa ympärillä.

Khao Lakin sydämet on hienolla tavalla kirjoitettu koskettava tarina nuorille. Se kertoo suuresta surusta, ja siitä että elämä voi jatkua tragediankin jälkeen. Kyyneleetkin tuli pari kertaa lukiessa tirautettua. Pidin kirjasta paljon. Toki aiheesta olisi saanut vielä pidemmän ja syvemmällekin menevän kirjan kirjoitettua. Tämä oli kuitenkin mielestäni sopivan mittainen ja tasapainoinen tarina nuoren tytön selviämisestä hankalien ja tuskallisten muistojen ja elämäntapahtumien kanssa. 

Rästikirjojen miniarvioita part.3

Kolmas miniarviopläjäys vielä. Sitten alan kirjoitella ihan normaalipostauksia. Vähän on vain saatava postaussumaa vielä pienemmäksi. ;) Nyt on taas nuortenkirjoja luvassa, ja yksi lastenkirjakin. 

Henry Aho: Arvet

Arvet on kirja koulukiusaamisesta. Se on täysin fiktiivinen, vaikka onkin kirjoitettu Henri Ahon saamista oikeiden kiusattujen tarinoiden pohjalta. Kirjassa on neljä kertojaa; kolme kiusattua ja yksi kiusaaja. Suomalais-japanilainen Laila, hieman ylipainoinen nörtti Jarkko, ja uskovaisen perheen pullea ja yliopitimistinen Milla ovat tarinaan kiusattuja. Alkoholistivanhempien poika Tomi taas edustaa kiusaajan näkökulmaa. 

Jokaisella kiusatulla on omat piinaajansa. Lailan ottavat silmätikuksi saman luokan tytöt, Jarkkoa piinaa Tomi ja Millaa kiusaavat muut hänen luokkalaisensa, jotka kutsuvat häntä suklaapossuksi. Lopulta yksi heistä ei kestä enää, mikä johtaa koko koulua järkyttävään tapaukseen.

Kirja on mielestäni tärkeästä aiheesta kirjoitettu, ja herättää ajatuksia. Siitä löytyy kiusaamiseen liittyvät arkkityypit, mikä tekee kirjasta hieman stereotypisen mutta toisaalta stereotypiset ja selkeät roolit toimivat tehokeinona. Neljä näkökulmaa on kuitenkin vähän liikaa. Tai sitten neljäs näkökulma ja kertoja olisi myös voinut olla joku opettajista. Olen lukenut parempiakin kiusaamista käsitteleviä kirjoja mutta Arvet on silti hyvä kirja omassa lajissaan. Se tuo tärkeän aiheen jälleen esille ja kertoo sen nuorten suulla melkolailla uskottavasti. Annoin kirjalle Goodreadsissa kolme tähteä.

Salla Simukka: Viimeiset

Kolme ystävystä, lukion viimeisellä luokalla, tekevät sopimuksen. Jokainen aikoo päästä eroon neitsyydestään ennen joulua. Remuava Rauha, aktivisti Venla ja runotyttö Milja ovat hyvin erilaisia mutta ovat olleet lukion aikana tiukasti yhdessä ja parhaita ystäviä. Jokainen lähee toteuttamaan tehtävää omalla tavallaan, ja jokaisen tarina on erilainen. Neitsyyden menetyksen etsiminen vain alkaa luoda juovaa tyttöjen välille; on vaikea kertoa asioista siihen liittyen toisille. Jokaisella on tehtävän suhteen omat ongelmansa, eikä kenenkään prosessi oli helppo.

Viimeiset on mielenkiintoinen ja nopeasti luettava kirja. Se on viihdyttävä  olematta kuitenkaan liian kepeä. Pidin kirjasta. Kansikuva on jollain tavalla aika hauska :D 

Holly Smale: Geek Girl: Kohellusta korkokengissä

Kohellusta korkokengissä jatkaa Geek Girlin seikkailua. Omalaatuinen mallintöitä tekevä nörttimäinen Harriet seikkailee tällä kertaa Japanissa. Jäädessään kesälomalle koulusta Harrietin suunnitelman kesälle menevät pilalle kun paras ystävä joutuu pakkolomalle Ranskaan. Vanhemmatkin ovat uppoutuneita odottamaan vauvaa. Keikka Japanissa tulee siis hyvään saumaan. Harriet pääsee asumaa kahden toisen mallin kanssa samaan asuntoon ja tuntuu tulevan heidän kanssaan yllättävän hyvin toimeen. Pian kuitenkin selviää, että Nick, Harrietin oletettavasti entinen poikauystävä on myös maisemissa mukana ja vieläpä seurustelee Harrietin kämppäkaverin kanssa. Kaiken kruunaa se, että ensimmäisistä kuvauksista lähtien Harrietin mallintyöt alkavat mennä pieleen, eikä kohellukselta vältytä.

Tämä kirja oli niin hyvän mielen kirja kuin voi vain olla. :) Parasta nuortenkirjahömppää ikinä, ja päähenkilö Harriet on niin symppis. ^^  Voin suositella luettavaksi kelle vain joka kaipaa hieman kevennystä elämään, ja vakavampien kirjojen väliin. Tämä on kevyt välipala olematta kuitenkaan liian hömppä; oikeastaan tämä on monella tavalla aika älykäskin kirja.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Ada Gootti, kuuluisan runoilijan Lordi Gootin tytär elää Kalmatollon kartanossa, jossa tilaa on paljon mutta seuraa vähän. Adan isä on vieläkin surun murtama Adan äidin vuosia sitten tapahtuneesta nuoraonnettomuudesta (vaimo oli kuuluisa nuorataiteilija, joka tippui katolta) eikä kestä katsella Adaa pitkään. Adan täytyy kulkea kartaossa isoissa kolisevissa kengissä, jotta isä pääsee tytärtään karkuun. Eräänä yönä Adan huoneeseen ilmestyy hiiren haamu, jonka seurauksena Ada lähtee seiikailemaan kartanoon, enemmän, ja tapaa viimein erilaisia hahmoja, jotka asuvat kartanossa. Eräänä aamuna Ada tutustuu myös kahteen muuhun lapseen, jotka asuvat kartanossa tiedemiesisänsä kanssa. Yhdessä lapset alkavat tutkia kartanoa ja päätyvät omituisten asioiden pariin. Kartanon tilusten vartija touhuaa jotain omituista ja siitä on otettava selvää.

Kirjassa on aivan ihana kuvitus. Juoni on mielestäni ehkä hieman sekava mutta kirja on kuitenkin hauska. Se sisältää myös viittauksia kirjallisuuteen. Adan entiset kotiopettajattaret ovat melko tutunoloisia hahmoja. Kalmatollon tiluksilta löytyy myös Salainen puutarha jona vieressä on vielä salaisempi puutarha :D

Kirja on etenkin kuvituksensa takia suositeltava kirja lastenkirjallisuuden ystäville.

Rästikirjojen miniarvioita part.2

Seuraavaa miniarviopläjäystä pukkaa. Tämän jälkeen on luvassa vielä kolmas tämmöinen, ja sitten pitäisi päästä jo reaaliaikaan näiden luettujen kirjoje kanssa. Vaan nyt kuitenkin miniarvioita kehiin aikuisten kirjoista. :)

Kati Tervo: Sukupuu:

Kati Tervon Sukupuu kertoo erään suvun monen eri sukupolven naisista. Kirja alkaa pienen Heidi Hukkasen suulla, joka muistelee pelottavaa mummoaan Adelea. Aikuisena utelias Heidi haluaa ottaa isoäidistään selvää, ja matkustaa jopa Saksaan asti selvittelemään asioita.

 Saksalainen Adele muuttaa suomalaisen miehen, Johanneksen, morsiammeksi Suomeen. Hän joutuu asumaan vastahakoisen anopin kanssa, Johanneksen olleessa toipumassa sodasta sairaalassa. Anoppi ei oikein ymmärrä Adelea eikä varsinkaan tämän kapioita ja muita hömpätyksiä. Adelen kohtaaminen Johanneksen kanssa ennen tämän paluuta kotiin, ei ole ollut kaikista kaunein. Joheanneksen palattua kotiin avioelämä kuitenkin alkaa, ja poika asettuu morsiammensa puolelle. Yhteiselämä ei ole kuitenkaan pelkästään helppoa.

Toisaalla Adelen toinen sisko karkaa kotoaan, ja päätyy asumaan Amerikkaan, ja adoptoi intiaanipojan. Kolmas ja nuorin siskoksista taas on henkisesti epävakaa ja päätyy ensin parantolaan,ja lopulta kaasukammioon.  Tyttöjen äiti taas jää yksin ilman tyttäriään, kaipaamaan. Kirjassa päästään myös Adelen anopin päänsisälle, ja tämän mietteisiin uudesta miniästä.

Sukupuu on lopulta Heidi Hukkasen piirtämä, tämän etsiessä tietoa sukunsa naisista. Jokaisen tarina on mielenkiintoinen ja koskettava. Miehet ovat statistien roolissa, jäävät sivuun vaikka ovatkin omalla tavallaan osa naisten elämää.

Sukupuu oli mielestäni mielenkiintoinen kirja, ja luin sen melkein yhdeltä istumalta.



Lionel Shiver: Poikani Kevin

Lionel Shiverin Poikani Kevin on roikkunut lukulistoillani pitkään, ja olen iloinen että sain senkin luettua viimein. Se on hyvin pysäyttävä kirja. Siitä ei ole helppoa kertoa palajastamatta liikaa. Kirja koostuu Kevinin äidin kirjeistä pojan isälle, joissa hän pohtii, mikä meni vikaan, ja mikä johti Kevinin kauheaan tekoon, joka on johdattanut tämän vankilaan. Onko pahuuns synnynnäistä, vai onko mahdollista että äiti voi olla jotenkin syyllinen poikansa kehitykseen. Äiti, joka ei edes olisi halunnut lasta.

Kirjassa on järkyttävä loppu. Tietenkin, sen tietää jo takakannen perusteella. Loppu onnistuu kuitenkin olemaan hivenen järkyttävämpi kuin  mitä osasin olettaa. Lukukokemus on vahva, ja ahdistavakin. Kirja herättää totisesti ajatuksia. Ja on se myös taidolla kirjoitettu. En tiedä olisinko pystynyt lukemaan tätä, jos  minulla olisi omia lapsia. Järkyttävä tämä oli jo ilmankin.

Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja:

Elokuvankertoja on tavallaan aivan ihana kirja mutta toisaalta myös hieman traaginen. Päähenkilö Maria Margaritan perhe elää köyhässä kaivoskaupungissa Chilessä itsekin köyhinä. Elokuviin voidaan lähettää vain yksi perheenjäsen, ja Marian ja tämän suuren veljeskatraan kesken järjestetään kilpailu. Jokainen käy katsomassa saman elokuvan, ja kertoo perheelle mitä elokuvissa tapahtui. Elokuvasta eläväisimmin kertoo Maria, ja näin hänen aletaan lähettää aina katsomaan uutta elokuvaa ja kertomaan siitä perheelleen. Lopulta myös naapurusto kerääntyy katselemaan Marian kerrontaa, ja pian koko kylä ilmestyy katsomaan ja alkavat maksamaan pientä vapaaehtoista maksua.

Elokuvankertoja on lumoava pieni tarina köyhästä perheestä, ja sen tyttärestä, joka osaa kertoa elokuvista taianomaisesti. Hän tarjoaa pakoa arjesta köyhille ihmisille, jotka eivät pysty maksamaan elokuvalipun hintaa, ja katsomaan itse. Lahjakkuus kuitenkin johtaa lopulta myös kauanskantoisiin seurauksiin. 

Elokuvankertoja on kutienkin ennen kaikkea ylistyst tarinoille, ja elokuvalle. Se kertoo siitä miten tarinan kuuleminen voi tehdä elämästä himpun verran parempaa huonoissakin olosuhteissa.

Doris Lessing: Kissoista

Kissoista on Dorin Lessingin ylistys kissoille, ja sisältää ihanasti kirjoitettuja tarinoita hänen elämänsä kissoista. Se on hyvänmielenluettavaa vaikka surullisilta hetkiltäkään ei vältytä. Kirjasta puskee läpi kissojen sielu, ja se on kirjoitettu suurella sydämellä.

Lessing kirjoittaa kissoista mielenkiintoisesti, ja kauniisti. Kirja on todellisen kissaihmisen taidonnäyte ja sopii luettaviksi kissojen ystäville. En oikein osaa tätä muuten kuvailla. Sanon vain tämän; jos pidätte kissoista, lukekaa tämä!




Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt ja muita kirjoituksia

Olen pitänyt Anna-Leena Härkösen kirjoista aina. Niin hänen romaaneistaan kuin elämänkerrallisista teoksistaan. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kolumni-kokoelma, jonka olen häneltä lukenut. Ja voi kuinka nauroin tätä lukiessani.

Kirja sisältää Anna-Leena Härkösen  Anna-lehteen kirjoittamia kolumneja vuosilta 2003-2011. Härkönen kirjoittaa ihanan ironiseta ja sanoisinko näpsäkkää tekstiä, jolle ei voi olla nauramatta. Erityisesti hänen perheeseensä ja poikaansa liittyvät kolumnit olivat hyviä ja hersyviä. Oikeastaan kaikki kirjat kolumnit olivat jotenkin naiseuteen liittyviä, mikä toki ei ole ihmekään siihen nähden että ne on kirjoitettu alunperin naisten lehteen.

Mukavan keyttä ja nopeaa lukemista siis, ja viihdettä parhaimmillaan. Ja tämän lukeminen sai minut innostumaan pitkästä aikaa Anna-Leena Härkösestä. Tänään juuri lainaisin ja luin yhden hänen romaaneistaan. :)

Lisa Genova: Edelleen Alice & Puolinainen

Koska minulla on aikamoinen rästipostausten jono odottamassa pääsyä blogiin, päätin kirjoittaa kahdesta saman kirjailija kirjasta samaan postaukseen. Lisa Genovan Edelleen Alice sekä Puolinaninen ovat käsittelyssä tässä postauksessa.

Genovan teos Edelleen Alice on roikkunut lukulistallani jo blogin alkuajoista saakka, ja vasta tänä, tai no nyt jo viime kesänä onnistuin kirjan lukemaan. Edeelleen Alice kertoo Alice-nimisestä viisikymppisestä naisesta joka kuulee sairastavansa varhaiseiän Alzheimerin tautia. Kaikki alkaa siitä kun Alice huomaa tulleensa hajamielisemmäksi. Alicen maailma kääntyin nurinniskoin. Hän on pykologian professori ja tutkija yliopistolla, ja elämä sairauden kanssa muuttaa kaikein. Alice alkaa unohdella aluksi pikkuasioita lähihistoriasta, ja alkaa unohtelemaan koko ajan lisää. Hän yrittää jatkaa työskentelyä professorina mutta unohtaa esimerkiksi luennolle mennessään olevansa luennoitsija, ja jää odottelemaan muiden opiskeljoiden kanssa lehterille luennon alkua. 

Vähän  kerrassaan Alice alkaa menettää minuuttaa ja unohtamaan pala palalta enemmän ja enemmän itsestään ja läheisistään. Alice tuntee olevansa taakkana perheelleen, ja päättää jo pian diagnoosinsa jälkeen jättää itselleen ohjeet, miten toimia siinä vaiheessa kun tietyt asiat eivät enää ole selviä hänelle. Kirjassa kuljetaan pitkä ja raskas matka Alicen kanssa hänen yrittäessä pitää kiinnii itsestään viimeiseen asti. Samalla lukija joutuu miettimään sellaista millainen elämä on laadultaan elämisen arvoista.

Edelleen Alice on todella koskettava ja samastuttava tarina vaikka itse olen vielä paljon nuorempi kuin kirja päähenkilö eikä minulla ole sinänsä tarttumapintaa aiheeseen. Kirja kuitenkin onnistui olemaan vaikuttava lukukokemus siitä huolimatta. Suosittelen kyllä.

Puolinaninen on Genova uudempi kirja, ja sekin käsittelee neurologista sairautta, joka on kuitenkin täysin erilainen kuin Alzhaimerin tauti. Oikeastaan kyse ei ole niinkään sairaudesta kuin onnettomuuden aiheuttamasta aivovammasta. 

Puolinainen kertoo Sarahista; työnarkomaanista ja kahden pienen lapsen äidistä, joka loukkaantuu vakavasti auto-onnettomuudessa. Kiireinen elämä työn ja perheen tasapainoilun välillä muuttaa onnettomuuden myötä mutoaan sillä Sarah kärsii sen seurauksena aivovammasta joka vie häneltä tietoisuuden kaikesta hänen vasemmalla puolellaan. Sarahin pitää opetella kaikki uudestaan aina syömisestä ja kävelemisestä lähtien. Alkaa pitkä toipumisprosessi jonka aikana Sarah uskoo pitkään saavansa entisen elämänsä takaisin sellaisenaan. Täydellisestä toipumisesta ei ole kuitenkaan takeita, ja Sarah joutuu mukautumaan vammansta takia uudenlaiseen vähemmän kiireiseen ja enemmän perhekeskeiseen elämään.Samalla Sarah saa apua yllättävältä taholta.

Puolinainen on mielenkiintoinen kirja, ja samalla myös koskettava. Kirjassa on kuitenkin toiveikkaampi pohjavire kuin edelleen Alicessa. Sarahin vamma ei johda kuolemaan, ja siinä on kyse vain sopeutumisesta ja uudenlaisesta elämästä. Joskin se vaatii kamppailua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sarah tuntee välillä elävänsä puolinaisen elämään vammansa takia. Kirja kuitenkin opettaa ainakins en, että mihin vain voi sopeutua. Vaikka elämän voikin muotoutua erilaiseksi kuin sen on suunnitellut, ei se ole sen huonompaa. Vain erilaista.

Pidin kirjasta valtavasti. Lisa Genova osaa kirjoittaa todella koukuttavasti ja elämänmakuisesti.

John Green: Kaikki viimeiset sanat

John Green ja hänen kirjansa ovat olleet jo pitkään suuri hypetyksen aihe. Kaikki alkoi Tähtiin kirjoitetusta virheestä, ja nyt kirjailijan aikaisempaa tuotantoa on myös suomennettu, ja kaikki ovat lääpällään. On myös heitä joihin Green ei iske. Tämä on toinen Greenin kirja, jonka olen lukenut ja voin sanoa kuuluvani tuohon ensimmäisenä mainitsemaani joukkoon; olen lääpälläni herran kirjoihin. Ainakin näihin kahteen, jotka olet lukenut. Tämä kirja oli minulla luvun alla heinäkuussa, kun pidin sitä mukanani sukuloimis/mökkireissullani.

Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles Halterista joka vaihtaa koulua oman kaupunkinsa julkisesta koulusta Culver Creekin sisoppilaitoksen aivan toiselle paikkakunnalle. Miles on hieman erikoinen tapaus, joka on todella kiinnostunut ihmisten viimeisistä sanoista. Hän lukee suurten kirjailijoiden elämnkertoja ja muista todella monien ihmisten viimeiset sanat. Culver Creekissä Miles ystävystyy oitin huonetoverinsa Chipin kanssa. Chip esittelee Milesille oman ystäväpiirinsä, johon kuuluu mielenkiintoinen Alaska-niminen tyttö, johon Miles rakastuu oikopäätä vaikka saakin kuulla Alaskalla olevan erästä toista koulua käyvä poikaystävä.

Elämä ja koulunkäynti Culver Creekissä on omalaatuista, ja Miles ja hänen uusi ystäväpiirinsä ottaa yhteen koulun rikkaiden oppilaiden jengin kanssa. Alkaa keppostelukierre, jonka aikana nuoret tekevät toisillee mitä mielikuvituksellisempia jekkuja. Elämä on melko mukavaa vaikka kiinni jäämisen uhka häilyy yllä ja pelko koulusta erottamisesta on läsnä koko ajan. Miles kuitenkin viihtyy uusien ystäviensä kanssa todella hyvin, etenkin monet kaksinkeskiset keskustelut Alaskan kanssa ovat Milesille elämän suola. Kaikki tuntuu menevän hyvin vaikka Alaska tuntuu välillä kovin alakuloiselta, sillä hänen äitinsä on kuollut kun Alaska on ollut pieni. Ystävyys ja hauskan pito ovat kuitenkin kantava voima niin Milesille kuin Alaskallekin. Kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken.

Kaikki viimeiset sanat on tavallaan Milesin kasvutarina. Se kuvaa elämää Culver Creekissä ennen ja jälkeen suurta käännekohtaa, ja on ikäänkuin Milesin kertoman tarina käännekohdan jo tapahduttua. Kirja onkin jaoteltu osiin ennen & jälkeen. Vaikka kyseessä on nuotenkirja, tarkemmin sanottuna tosin nuorten aikuisten, on se todella syvällinen ja ajatuksia herättävä. Jo pelkästään Milesin harrastus kerätä suurmiesten (ja naisten) viimeisiä sanoja on todella mielenkiintoinen. Kirjassa on paikoitellen aika synkkiä teemoja mutta nuorten keppostelu ja Greeni tapa kirjoittaa elävää ja paikoitellen hauskaa tekstiä keventää lukijan taakkaa todella onnistuneella tavalla. Tämä on yksi mielenkiintoisimmista nuorten kirjoista, jotka olen lukenut tänä vuonna.

John Green tuntuu olevan mielipiteitä jakava kirjailija. Monet rakastuvat hänen teoksiinsa päätäpahkaa ja toiset eivät ymmärrä kaikkea hypetystä. Minulle John Green ja tämä Viimeiset sanat iskee kyllä aivan täydeltä laidalta. Voisin sanoa Greeniä tällä hetkellä jopa yhdeksi lempikirjailijakseni. Tämän kirjan lukemisesta on kohta jo pari kuukautta ja silti vieläkin se koskettaa minua kun ajattelenkin sitä. Suosittelen John Greeniä kaikille. Sillä varoituksella tosin, että kaikki eivät tämän kirjailijan kirjoista välttämättä pidä. Tosin joihinkin kirjailijan teokset uppoavat kuin puuro hullulle ;)

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Alkukesällä luettujen kirjojen postaukset ovat edelleen kesken, tuhma minä. Olen ollut viime aikoina luvattoman huono kirjabloggaaja mutta olen edelleen innostunut lukemisesta ja kirjablogin pitämisestä. Kyllähän hidas tahti on parempi kun ei minkäänlaista tahtia ollenkaan. :D

Nyt kuitenkin asiaan. Eli Sarianna Vaaran omaelämänkerralliseen romaaniin Huomenkellotyttö. Kirja pohjautuu siis Marianna Vaaran omaan lapsuuteen ja  nuoruuteen mielenterveysongelmaisen äidin kanssa.

Anna asuu äitinsä Elenan kanssa kahdestaan, isosisko on muuttanut pois opiskelujen perässä eikä paljoa tykkää kotona käydä. Parhaimmillaan elämä äidin kanssa on hauskaa ja mielikuvitusrikasta. Pahimmillaan Anna joutuu pelkäämään äitinsä puolesta, ja hakemaan apua ulkopuolelta. Äiti sairastaa skitsofreniaa, ja on myös maanisdepressiivinen. Annan elämään mielenterveysongelmaisen äidin kanssa mahtuu elämän kaikki kirjot. Välillä äidin kanssa on ihanaa, ja kahdestaan asuminen on huippua. Välillä elämä on taas painajaista kun joutuu pelkäämään pois joutumista ja sitä, että äiti tekee itselleen jotain. Elämään mahtuu niin valoa kuin varjoakin kun Anna kasvaa lapsesta aikuiseksi äitinsä varjossa. Äiti on samalla niin rakas, ja samalla vaatii Annalta aivan liikaa. Äiti-tytärsuhde on ristiriitainen. Anna on parhaimmillaan äidin oma Huomenkellotyttö, ja pahimmillaan äiti uppoaa pelkästään itseensä.

Huomenkellotyttö on hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja. Se pääsee syvälle henkilöidensä sisään, ja se sisältää niin iloa kuin suruakin, sekä paljon ahdistusta. Tarina on elämänmakuinen ja aito, kenties juuri siksi että se on omTaelämänkerrallinen. En tiedä mitä muuta voisin kirjasta sanoa, ehkäpä sen että vaikka lukemisesta on jo aikaa jonkun verran, on kirja edelleen vahvana tunteena mielessäni. Todella vaikuttava teos, jota suosittelen luettavaksi jos tämmöinen kirjallisuus vähääkään kiinnostaa. 

Kishwar Desal: Pimeyden lapset

Pimeyden lapset kertoo oikeastaan naisten ja tyttöjen asemasta Intiassa. Sosiaalityöntekijä Simran Singh kutsutaan vanhaan kotikyläänsä Punjabiin auttamaan 14-vuotiasta tyttöä, jonka epäillään surmanneen koko perheensä. Keskustelemalla tytön, Durgan, kanssa Simran ei pääse pitkälle. Keskusteluijen jälkeen nousee vain enemmän kysymyksiä. Simran alkaa selvittämään juttua omin tutkimuksin ja  kuulee monta tarinaa tapaukseen liittyen sekä löytää tekstiä ja kuvia Durgan huoneesta. Näiden yhteisvaikutuksesta selviää karu tarina siitä, mitä Durgan rakkaalle isosiskolle on tapahtunut vain sen takia, että tämä rakastui väärään mieheen. Suuri kysynmys on myös se, onko Durga todella suorittanut karmea murhateot ja tappanut suuren perheensä, ja mitkä ovat loppujen lopuksi olleet vaikuttimet tähän tekoon? Tarinan sivussa lukijalle selviää myös tuikitavallisia asioita sosiaalityöntekijä Simran elämästä. Tämä tuo mukavia hengähdyshetkiä rankkaan tarinaan. Kun totuus alkaa paljastua, löytyy nurkan takaa lisää kauheuksia ja haudattuja salaisuuksia.

Pimeyden lapset on taas niitä kirjoja, joita lukiessa tajuaa millainen lottovoitto on ollut syntyä tyttönä länsimaihin, ja Suomeen. Se miten tyttöjä ja naisia kohdellaan vielä nykyäänkin monessa suunnassa maailmalla on karmeaa luettavaa. Vaikka tämä kirja on fiktiota, voi aivan hyvin uskoa, että kirjan kuvaamia asioita tapahtuu oikeastikin. Kirja saa ajattelemaan, ja välillä kauhistelemaankin. Jälleen kerran tajuan sen, miten paljon työtä täytyisi tehdä vielä sen eteen, että naisten asema paranisi kaikkialla. 

Synkistä asioista huolimatta kirjassa pilkahtaa kuitenkin myös toivo paremmasta. On olemassa ihmisiä, jotka taistelevat niiden puolesta jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Aina löytyy ihmisiä, jotka välittävät ja ottavat siipiensä huomaan. Samalla kirjassa pääsee myös kurkistamaan erilaiseen kulttuuriin ja erilaisiin tapoihin, jotka kaikki eivät ole läpeensä huonoja tai pahoja vaan joukosta löytyy myös elämää rikastuttavia asioita.

Suosittelen tätä kirjaa sellaisille, jotka ovat tyttöjen ja naisten kohtaloista, sekä eri kulttuureista kiinnostuneita. Kaikkein herkimmille en tätä kuitenkaan suosittelisi, sillä aika synkissä vesissä tässä kirjassa uidaan, eikä lukukokemus ole välttämättä helppo. 

Kaiken kaikkiaan oma lukukokemukseni oli oikein hyvä, sillä tykkään välillä ruokkia sitä pientä feminisitä, joka sisälläni asuu ;)

Pekka Hiltunen: Iso

Pekka Hiltusen Iso kertoo Annista, joka on sanalla sanoen suuri nainen. Hän painaa 138 kiloa. Kilota tuntuvat vaikeuttavan Annin elämää. Hän on työtön, parisuhteeton ja epävarma. Kunnes Annille alkaa riittää. Hän julistaa kampanja läskikielteistä yhteiskuntaa vastaan, ja pyrkii siihen, että isotkin ihmiset voitaisiin hyväksyä paremmin. Annin mielestä ylipaino ei ole niin suuri ongelma kuin se, miten yhteiskunnassa ylipainoisiin suhtaudutaan. Samalla Anni käy elmässään vaikeita aikoja. Työ menee alta nopeasti kun Anni erotetaan isoutensa takia. Parisuhdekin katkeaa. Kun sitten Anni joutuu painonhallintaryhmässäkin silmätikuksi ja vastakkain sen vetäjän kanssa, tapahtuu suuri askel taaksepäin; paluumuutto Helsingistä Tampereelle.

Iso kertoo yhden naisen matkasta kohti parempaa itsetuntoa, ja positiivisempaa asennetta. Parasta on, että Anni ei anna kilojensa loppujen lopuksi lannistaa vaikka ne ovatkin osasyy Annin vaikeuksiin. Vaikka hän kuulee loukkaavia sanoja niin ohikulkevien teinien suusta kuin yhden yön jutunkin huulilta, ei hän lannistu, ja kirja huipentuu matkaan erääseen tapahtumaan läskinegatiivisen poliitikon luento-tilaisuuteen. 

Anni on rohkea hahmo, joka hakee oikeutta lihaville. Oikeutta olla hyvä juuri sellaisenaan. Miksi painon pitäisi antaa määritellä sitä, mitä kukakin voi tehdä? Miksi läskin vaaroista toitotetaan ympäriinsä vaikka kaikille lihaville ei tule välttämättä niitä kaikkien pelottelemia sairauksia. Ihailen Annia henkilönä.

Itse olen ylipainoinen, tosin en vielä kuitenkaan aivan samoissa lukemissa ja mitoissa kuin Anni. Tovion välillä, että voisin itse suhtautua kiloihini hieman samalla tavalla. Etten antaisi niiden määritellä itseäni, ja muistaisin useammin, että olen hyvä myös tällaisenä ja tämän kokoisena. Saman arvoinen kuin muut ylipainosta huolimatta. Silloin niiden liikakilojen pudottaminenkin olisi helpompaa, jos hyävksyisi itsensä täysin. Kun eihän ihmisen tarvitse muuta kuin yrittää elää terveellisesti, ja sallia itselleen myös retkahduksia. Omakuvan ei koskaan tulisi olla kiini peilikuvasta tai kiloista. 

Erityisen ansiokkaaksi katson sen kuinka tavallinen suomalainen mies voi kirjoittaa näin uskomattoman aidon oloisen ja uskottavan naishahmon. Hänen luomansa henkilä Anni on kuin kuka tahansa ylipainoinen nainen, ja voisin kuvitella hänen olevan olemassa. Toki asiaan vaikuttaa sekin, että kirjailija on saanut inspiraatiota taustatutkimuksesta ja oikeasti olemassa olevien lihavien naisten kokemuksista.

Hatunnosta kirjailijalle, todellakin. Hän on onnistunut kirjoittamaan hienon ja koskettavan kirjan, jossa iso paino ei ole häpeän aihe vaan ominaisuus siinä missä mikä tahansa muukin. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä on hehkutettu niin paljon, että melkein jätin sen lukematta. Kunnes eräänä päivänä satuin huomaamaan sen kirjastoreissullani nuorten osaston hyllyltä, ja päätin sittenkin haluavani tietää, onko kyseinen kirja kaiken hypetyksen arvoinen. Ja voi kyllä, kyllä se oli. Onneksi en antanut enneakkoluulojeni estää minua tarttumasta tähän teokseen. Se on vaikuttavin ja parhain ei-fantasiaa oleva nuorten kirja, jonka olen pitään aikaan lukenut.

Kirja kertoo Hazelista, joka sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeitä keuhkoihin. Kokeellisen lääkkeen ansiosta Hazel on kuitenkin saanut lisäaikaa elämälleen. Mikään ei kuitenkaan tunnu miltään, ja Hazel vain odottaa taudinkuvan huononemista sekä väistämätöntä kuolemaa, kunnes hänen äitinsä patistaa hänet tukiryhmän tapaamiseen. Siellä Hazel tutustuu Augustukseen, Gusiin, joka on sairastanut luusyöpää. Hazelin ja Gusin välille syntyy suhde, joka saa Hazelinkin elämään jälleen, vaikka samalla se vaatii totuttelua. Vähitellen Gusin kanssa Hazel alkaa saada hieman lisää iloa elämäänsä. Toinen asia, mikä kannattelee Hazelia on erään kirjailijan kirjoittama kirja Viistoa valoa, joka kuitenkin on päättynyt ikävästi kesken. Yhdessä Hazel ja Gus alkavat ottamaan selvää siitä, miten kirjan henkilöiden on käynyt. Erinäisten vaiheiden kautta nuoret päätyvät Amsterdamiin erakkona elävän kirjailijan luo. Matkalla he kokevat hienoja hetkiä vaikka omituisen kirjailijan kanssa kaikki ei sujukaan aivan toiveiden mukaan.

Tähtiin kirjoteittu virhe on riipaisevan surullinen mutta kuitenkin toivoa ja elämäniloa täynnä oleva kirja. Kaikein parasta kirjassa on sen päähenkilöiden, Hazelin ja Augustuksen, välinen kemia ja yhteys. Heidän huumorinsakantaa läpi vaikeiden asioiden, ja on näin hykerryttävää luettavaa, ja jokainen heidän keskustelunsa ja niiden dialogi on hyvin kirjoitettua ja henkii heidän suhteensa merkitystä ja hyvyyttä.

Kirjan loppu ei ole sinällään mitenkään yllättävä mutta matka siihen on silti kiintoisa ja ennen kaikkea tunteita herättävä. Parhaat kirjat aiheuttavat aina lukijassaan tunteita, ja mitä enemmän ja mitä erilaisempia, sen parempi lukukokemus on. Tähtiin kirjoitettu virhe naurattaa, itkettää, vihastuttaa, ilostuttaa sekä aiheuttaa monenlaisia muita tunteita laidasta laitaan. En osaa oikein sanoa muuta. Liityn hehkuttajien joukkoon siis minäkin ;)

Suosittelen ehdottomasti lukemaan. Tämä kirja on elämys.

Jay Asher: Kolmetoista syytä

Tämä kirja herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Kirjoitin jo yhden tekstin tästä, ja julkaisin mutta luettuani sen läpi halusinkin vielä  poistaa sen ja yrittää koota ajatuksiani siitä uudestaan. Aloin myös miettimään, että tässä on taas yksi todiste siitä, että suuri 3 ja 0 alkaa olla pelottavan lähellä (vielä vajaat kolme armon vuotta ennen sitä). 

Kolmetoista syytä alkaa siitä, kun 16-vuotia Clay saa postilähetyksen, joka sisältää seitsemän c-kasetta. Kun hän ryhtyy kuuntelemaan niitä selviää, että hiljattain itsemurhan tehnyt Hannah kertoo noilla kaseteilla 13 syytä, miksi hän on päätynyt ratkaisuunsa. Nämä 13 syytä liittyvät kolmeentoista eri ihmiseen, ja Clay on yksi heistä. Kasettien on määrä kulkea kaikille listan ihmisille, tai muuten niistä tulee julkisia. Clay on ymmällään. Hän on itse ollut ihastunut Hannahiin, ja ollut tämän kanssa eräissä bileissä. Miksi Clay on tällä listalla? Hän alkaa kuuntelemaan kasetteja ja pala palalta kuulee Hannahin tarinan.

Kirjan aihe on tärkeä, ja sanoma selvä. Pienet teot ja sanat voivat satuttaa ja johtaa yhö suurempiin asioihin. Kiusaaminen on aina väärin, ja siihen tulisi aina puuttua. Aikuisen pitäisi myös kuunnella nuoria, todella kuunnella ja ymmärtää. Kaikki nämä asiat ovat itsellenikin aika itsestäänselviä vaikka kaikille ne eivät ole. Silti en tiedä miten suhtautuisin tähän kirjaan. Aivan alussa Hannahin syyt ovat hyvin pieniä, ja kohtuuttomasti kasvavat isommiksi. Viimeiset asiat olisi voinut välttää jos Hannah olisi vain kertonut jollekin aikuisille. Lisäksi minusta syyt itsemurhaan olivat kovin heppoisia. Mikään, mitä tapahtui, ei ole minusta syy itsemurhalle. Pienet asiat ovat nouseet tarinassa suhteettoman suuriksi, ja osittain mietin onko se todella uskottavaa.Voisiko niin tapahtua? Ehkäpä..

Tiedän myös sen, että teininä kaikkia asiat ovat noin tuhat kertaa suurempia. Mitä näin aikuisena musitelee omastakin teni-iästä erinäisiä asioita, tulee ajatelleeksi, miten pieniä ne asiat olivat jotka silloin hermosuttivat, masensivat ja saivat tekemään tyhmiä asioita. Ne tuntuvat niin kovin pieniltä nykyään vaikka sillä hetkellä kun niitä teininä koki, ne tuntuivat maailmanlopulta. Aikuisen näkökulmasta on siis ihan järkeen käypää ajatella, että Hannahin syyt itsemurhaan ovat kovin kovin pieniä, ja turhia. Oikealla avulla Hannah olisi voinut välttyä tekemästä sen mitä teki. Niin varmaan oikeasti tapahtuukin. 

Kirja oli samalla kertaa hyvä ja ajatuksia herättävä mutta myös jonkinasteinen pettymys. Miten niin pienet asiat voivat kasvaa niin suuriksi, että joku ottaa hengen itseltään. Luulin ehkä ennen lukemistani, että nuo kolmetoista syytä olisivat olleet paljon suurempia kuin mitä ne loppujen lopuksi olivat. Siksi olen pettynyt. Epäuskottavuus on yksi kirjan heikoista puolista. Silti koen, että useamman ihmisen ja nuoren tulisi lukea tämä kirja. Jotta tajuttaisiin, että epäkohtiin tulee aina puuttua, ja yksinäiselle ihmiselle puhua. Parasta onkin kirjan loppu, missä Clay on oppinut jotain ja toimii hienolla tavalla erästä toista nuorta kohtaan. 

Kaikkein järkyttävin taas oli sen yhden ainoa aikuisen käyttäytyminen, johon Hannah viittaa kaseteillaan. Toivon totisesti ettei oikeassa elämässä kasvatusalalla ole ketään noin tökeröä aikuista, Toivon totisesti.

Ajatukisa herättävä kirja tämä tosiaan on. 

Laura Lähteenmäki: Kaiken peittävä tulva (North End#2)

Laura Lähteenmäen North End- sarja jatkuu kirjalla Kaiken peittävä tulva, jossa päähenkiläksi vaihtuu Teklan tilalle tehtaanjohtajann tytär Luna. Pitkän talven jälkeen on tulossa kevät vaaralliseine tulvavesineen ja moni asia on ehtinyt ensimmäisen osan jälkeen kuluneessa ehkä noin puolessa vuodessa muuttua. Tehdas on lopettanut toimintansa sabotaasin takia, ja Tekla esimerkiksi on menettäny talven aikana varpaansa toisesta jalasta. Luna on edelleen tehtaanjohtajan tytär mutta nyt häntä syytetään siitä, että tehtaassa ei ole enää töitä North Endin asukkaille. Lunalla on kuitenkin jotain, mikä pitää hänet järjissään, hän laulaa edesmenneen euroviisuvoittaja äitinsä laulua saaden siitä voimaa, ja aikoo osallistua samalla kappaleella laulukilpailuun, joka kerää rahaa hyväntekeväisyyteen. Kilpailun voittaja saa opiskelupaikan hienosta musiikkikoulusta etelemmästä. Valmistautuminen kilpailuun vie aikaa, ja harjoittelu saa Lunan miettimään äitiään, joka kuoli kun Luna syntyi. Luna muistuttaakin äitiään erityisen paljon, joka herättää ihmetystä.

Toinen osa North Endiä ja sen dystooppista Suomea oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa Niskaan putoava taivas oli, ehkä jopa hieman parempikin. Siitä löytyy tulevaisuuden kuva, joka tuntuu mahdolliselta, ja vaikka se on osittain synkempi maailma ja ilmastonmuutos on siinä arkipäivää, on siinä kuitenkin niitä toivon hippusia. Etenkin kirjan loppua kohti tunnelma kohoaa; uhkaava tulvakevät alkaa olla loppumassa, ja North Endin asukkaat ovat saamassa suklaatehtaan tilalle jotain uutta. Eräs löytökin saattaa muuttaa paikkakunnan elämää. Luna taas on tulvakevään aikana oppinut tuntemaan itseään paremmin. Dystooppisen maailman kuvauksen lisäksi Kaikein peittävä tulva on myös tarina nuoren tytön identiteetin muotoutumisesta. Tytön joka koostuu sekä geeneistä, ympäristöstä ja omista valinnoistaan. 

Pidin kirjasta todella paljon, ja jälleen kerran voin ylpeänä todeta, että Suomessa tehdään nykyää aikamoisen huippulaadukasta nuortenkirjallisuutta. Ei tämmöinen kolmeakymppiä jo uhkaavasti lähentelevä täti-ihminenkään jää kylmäksi näitä lukiessa ;)

Joyce Carol Oates: Putous

                             

En ole ihan varma, miten pitkään tämä kirja on odottanut lukuvuoroaan alati kasvavassa lukupinossani. Uusintakertoja sille ainakin kertyi ennen kun sain tartuttua siihen. Minusta Oatesin kirjat vaativat lukijalta paljon, joten niiden lukemiseen tulee aina olla juuri oikea aika ja oikea mielentila. Sellainen tila minulle tuli vasta viime sunnuntaina. Eilen sain kirjan luettua sitten loppuun. Työttömyyden harvoja hyviä puolia on se, että ehdin lukemaan todella paljon. :)

Odotukset Putousta kohtaan olivat melko korkealla, ja osittan ne täyttyivätkin. Kirja oli erittäin vaikuttava. Jotain, ihan pikkiriikkisen vain, jäi kuitenkin puuttumaan. Kirjassa ei paljastunut mitään kovin radikaalia yhtäkkiä niin kuin muissa Oatesin kirjoissa, mikä vähän petti odotuksiani. Kirja oli siitä huolimatta täynnä myös Oatesin kirjojen hyviä puolia; psykologista ihmiskuvausta, sukutarinaa ja miltei elämänmittaista kerrontaa. Keskiössä oli jälleen kerran perhe, joka tuntuu Oatesin kirjoissa olevan melko toistuva teema. Tämän voin sanoa siitä huolimatta, että tämä on vasta neljäs kirja, jonka olen Oatesilta lukenut.

Putous sijoittuu Niagaran putouksille Niagra Fallsin kaupunkiin, ja se alkaa erään sulhasen itsemurhasta. Tämä heittäytyy putoukseen ja jättää jälkeensä vasta edellsienä päivänä naimansa morsiamen, joka odottelee putouksilla seitsemän päivää miehen ruumiin löytymistä. He ovat olleet häämatkalla. Samaan aikaan hotellin johtaja pyytää asianajaja ystäväänsän Dirk Burnabya tulemaan hätiin, sillä hän ei tiedä mitä tehdä morsiamen kanssa. Dirk tulee, näkee ja rakastuu tuohon punatukkaiseen morsiameen, jonka nimi on Ariah. Putous kertookin lähtlkohtaisesti noista kahdesta ja heidän perheestään, jonka tausalla Niagaran Putoukset vaikuttava oudolla tavalla. 

Kirja sijoittuu noin parinkymmenen vuoden ajanjaksolle aina 1950-luvusta 1970-luvun lopulle saakka. Siinä mennään naimisiin, saadaan lapsia ja käydään myös oikeustaistoon kaupunkia ja sen ympärille rakentuvan teollisuuden ympäristövaikutuksia vastaan. Niagaran Putoukset ovat Burnabyn perheen kohtaloissa hyvin vahvasti mukana. 

Henkilöhahmoista Ariah on kenties kaikkein mielenkiintoisin, ja samalla vaikuttaa vahvasti muiden henkilöiden persooniin. Hän on mielestäni jopa hieman ärsyttävä, vaikka en häntä varsinaisesti inhoakaan. Epävarmuus tuntuu olevan hänen henkilöhahmonsa keskusta, joka vaikuttaa niin hänen toimintaansakin kuin siihen millaisia muut kirjan henkilöt ovat, ja miten he toimivat. Ariahin luonteeseen on tietenkin vaikuttanut ensimmäisen miehen kuolema. Dirk Burnapbylla taas on vaikeahko mutta läheinen äitisuhde, johon äkkirakastuminen Ariahiin toki vaikuttaa. Burnabyn perheen lapsia on loppujen lopuksi kolme, ja kuten Oatesin kirjassa Sisareni, rakkaani, lapset ovat äidin mielessä eriarvoisia, sillä yhtä hän rakastaa enemmän kuin toisia. Tämäkin tuntuu olevan toistuva teema Oatesin tuotannossa.

Putous oli rankka kirja ja sai ajattelemaan. Tällä kertaa petyin kuitenkin siihen, että loppujen lopuksi kirjassa ei paljastunut mitään suurta salaisuutta vaikka takakansi niin antoi olettaa. Monet asiat olivat lukijalla selvää koko ajan, vaikka ne eivät ehkä henkilöhahmoille sitä olleet. Itse en ainakaan hirveästi päässyt yllättymään. Muuten kirja oli mielenkiintoinen, ja sukutarinat ovat aina kiehtovia, vaikka mitään järisyttävän järisyttävää ei tapahtunutkaan. 

Nyt voin kyllä varmasti sanoa, että Joyce Carol Oates kuluu lempikynäilijöitteni joukkoon. Olen lukenut neljä kirjaa häneltä, ja tykännyt jokaisesta. 

Laura Lähteenmäki: North End: Niskaan putoava taivas

Niskaan putoava taivas aloittaa Laura Lähteenmäen kirjoittaman dystooppisen hamaan tulevaisuuteen sijoittuvan nuortenkirjasarjan. Se esittelee Suomen, jossa ilmastonmuutos onkin toiminut hieman eri tavalla kuin ollaan luultu, ja Suomen ilmastosta on tullut vain entistä kylmempi. Vaatteet tuunataan äideiltä tyttärille, ja sähköä saadaan kuntopyörällä polkemista vastaan. Kirjan päähenkilö Tekla on muuttanut perheensä kanssa North Endiin, Suomen kylmimmälle seudulle pohjoiseen isän työn perässä, Koska vanhemmat ovat eronneet, vuorottelevat he kotona asumisen kanssa. Silloin kun isä on pitkillä työmatkoilla, äiti asuu Teklan ja tämän pikkuveljen Kaurin kanssa talossa, ja kun isän ei tarvitse matkustaa, tulee isä vuorostaan asumaan lasten kanssa, ja äiti menee siksi aikaa asumaan kaupungin toiselle laidalle. Perheessä on juuri alkamassa isäviikko ja äiti lähtee kohti toista kotiaan. Tekla ja Kauri odottavat isää saapuvaksi seuraavalla yhteiskuljetuksella mutta tätä ei kuulukaan. Viikot ovat menneet vanhemmilla sekaisin. Tekla näkee tilaisuutensa tulleen eikä kerro vanhemmilleen sekaannuksesta. Nyt hän voi viimein tehdä kotona mitä haluaa, ja tutustua ehkä naapureihinkin. Vapaus tuntuu ihanalta. Kunnes ongelmat alkavat. Kodinhoito, ja etenkin briketeillä lämmittäminen on aikaa vievää puuhaa, ja pian Tekla huomaa kärsivänsä kylmyydestä. Kauri on hankala, ja lopulta karkaa kotoa ja katoaa. Samaan aikaan kaupungin suklaatehtaaseen tehdään isku, jossa joulukarkit tuhotaan. Kuka on iskun takana, ja miten Teklan naapurissa asuvat toiset nuoret Aasa, Luna ja Havu liittyvät asiaan? 

Mielestäni Niskaan putoava taivas on mielenkiintoinen alku North End-trilogialle, ja tutustuttaa lukijansa maailmaansa niin, että siitä haluaa ehdottomasti tietää lisää. Kirjassa luodaan monia kysymyksiä, joista osaan lukija saa vastauksen, ja osaan ei. Kirja jää myös mielenkiintoiseen kohtaan, ja lukija jää haluamaan lisää. Ilmeisesti seuraavat sarjan osat kerrotaan toisten henkilöhahmojen näkökulmasta mutta eiköhän niissä silti tule vastauksia tämän kirjan herättämiin kysymyksiin. North Endin tulevaisuudenkuva tuntuu hyvinkin todentuntuiselta, ja mahdolliseltakin. Se ei kuitenkaan tunnu aivan niin lohduttomalta kuin monien muiden dystopia-kirjojen maailmat. Ihmiset tuntuvat tässä kirjassa olevan sovelutneet  muuttuneisiin oloihin yllättävän hyvin.

Mietin tässä, että onko kirja kuitenkaan puhdas dystopia? Itselleni genrerajat on usein aika häilyviä, koska en ole opiskellut kirjallisuutiedettä , ja tuntuu että nykyään niin monet kirjat ovat niin sanotusti sekakirjoja. North Endissä on kyllä tulevaisuuskuva, joka ei ole ideaalinen, eikä maailma ole täydellinen. Siitä kuitenkin huokuu jollain tavalla positiivisempi tulevaisuudenkuva kuin monissa selvästi dystopialajin kirjoissa. Tai ainakin tämä ensimmäinen osa luo toivoa siitä, että ihmisten elämä ei ole niin kauheaa vaikeuksista huolimatta vaikka pinnan alla väreileekin, eikä kaikki vaikuta niin hyvältä kuin miltä päälle päin näyttää. En osaa oikein selittää tarkemmin mitä tarkoitan mutta itselleni tuli tätä kirjaa lukiessa ainakin paljon toiveikkaampi olo kuin joitain muita tämänkaltaisia kirjoja lukiessa. Ihmisten perusominaisuus sopeutuvaisuus vallitseviin oloihin nimittäin tuntuu ainakin päällepäin olevan tämän kirjassa mahdollista vaikka epäkohtiakin maailmassa vihjaillaan olevan.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tulen lukemaan tämän kirjasarjan/trilogian seuraavatkin osat. Sen verran mielenkiintoinen tämä kirjailijan luoma maailma oli. Jospa niissä selviää pahaenteisempi kuva North Endin yhteiskunnasa. Sen näkee sitten, kun nuo osat hyppysiinsä saa ja pääsee lukemaan. 

Anu Ojala: Pommi

Mia on innostunut saamastaan pestistä lukionsa verkkoblogin me ja eläimet päivittämisen päätymisestä hänen tehtäväkseen. Hän haaveilee toimittajan urasta ja näkee blogin ensiaskeleena sille. Innoissaan hän aloittaa kirjoittamaan, ja esittelee itsensä sekä mopsinsa Roosan. Pian hän alkaa saada innostavia kommentteja mutta myös soraääniä. Eräs anonyymi alkaa kirjoittelemaan ilkeitä viestejä, siitä kuinka Mia ei välitä eläimistä oikeasti, ja hänen mopsinsakin kärsii monista liian jalostuksen aikaansaamista sairauksista, ja sen elämä on yhtä kärsimystä. Tuohtunut Mia haluaa panna mokomalle trollille jauhot suuhun, ja alkaa itse ottamaan selvää koirastaan. Pian hän huomaakin,että "trolli" on ollut oikeassa, ja Mia ei ole aiemmin tiennyt mitään. Pian netin syövereistä alkaa paljastua myös paljon negatiivista asiaa tuotantoeläimien olosuhteista. Samaan aikaan Mia törmää ulkona Kimiin, nuorehkoon mieheen, joka pyytää Miaa kuvaamaan hänen ja erään Ninan kanssa karmeita oloja ensin läheisessä sikalassa, ja sitten paikkakunnalla sijaitsevasta isosta teurastamosta, tietenkin salaa. Tästä alkaa matka eläinten oikeuksien puolesta, joka saa pian kohtalokkaita käänteitä. Onko kaikki sallittua silloin, kun on kyse eläinten oikeuksien puolustamisesta?

Pommi on vaikuttava nuorten kirja ainakin yhdellä tapaa. Se sisältää mielenkiintoista ja luultavasti melko paikkansapitävääkin faktaa tuotantoeläinten kohtelusta, ja eläinsuojelullista asioista noin muuten. Siinä on kirjan paras anti, ehdottomasti. Kirja saa ajattelemaan, ja herättelee miettimään eläinten oikeuksia.

Muuten tarina ei sitten vakuuttanutkaan, ainakaan minua. Henkilöhahmot jäivät loppujen lopuksi hyvin pinnallisiksi raapaisuiksi, en päässyt samaistumaan heihin. Tapahtumat olivat jossain määrin epäuskottavia. Etenkin mietin sitä, että Mian vanhemmat eivät huomanneet mitään kun tämä juoksenteli kommandona kuvailemassa uusien tuttaviensa kanssa yökaudet. Tiedän että vanhempien huijaaminen ei välttämättä ole temppu eikä mikään  todellisuudessakaan, onhan teinita varmasti tehneet maailmassa monia asioita salassa vanhemmilta. Jotenkin tässä kirjassa kaikki ei kuitenkaan tuntunut uskottavalta. Mia vaikutti senverran kokemattomalta tapaukselta, että minun on vaikea uskoa, ettei hän jäänyt yöjuoksuistaan kiinni. Myös Mian naivius ärsytti todella paljon, etenkin kun hän kuulosti alkupään kirjan repliikkiensä osalta paljon nuoremmalta kuin lukion ykkösluokkalaiselta.

Pommi ei kuitenkaan ollut mikään maailman huonoin lukukokemus, vaikka tarinapuolessa oli aukkoja. Aihe oli mielenkiintoinen, ja herätteli aivonystyröitä liikkeelle. Olisin vain toivonut hieman parempaa toteutusta tarinan raameille. En osannut samaistua päähenkilöön juuri yhtään. Kaikkein eniten tunteita kirjassa herättikin Mian koira Roosa ja sen ongelmat sekä se miten eläinten oloja kuvattiin. Ihmishenkilöt jäivät liian kapeiksi minun makuuni.

Terhi Rannela: Läpi yön

Läpi yön on päiväkirjamuotoon kirjoitettu kertomus Mariasta, nuoresta itsemurhaa yrittäneestä tytöstä ja tämän kasvukivuista pienellä paikkakunnalla ylisuojelevan isän ja muutenkin vaikeahkon isäsuhteen varjossa. Maria on fiksu nuori likka, joka alkaa purkaa ahdistustaan kirjoittamalla päiväkirjaa. Hän myös lukee paljon, ja haluaa isona kirjailijaksi. Päiväkirjassa Maria pohtii niin perhettään kuin muutakin maailmanmenoa pienessä mittakavassa. Hän alkaa kirjoittamaan kirjaa, ja tuleekin lähettäneeksi monta yritelmää aina kustantamoihin asti. Ihmisenä, ja kirjoittajana Maria kehittyy koko kirjan ajan, joka kertoo hänen ajastaan aina peruskoulun yhdeksännestä luokasta lukion kautta sinne, kun hän muuttaa pois kotoa ensimmäiseksi opiskeluvuodekseen. Kirjassa myös selviää pääseekö Maria julkaistuksi kirjailijattareksi vai ei.

Kirja on henilövetoinen kasvutarina, ja niin monilta osin samaistuttava kun vain mikään kirja voi olla. Joitain yhtymäkohtia tuolla päähenkilöllä (joka on muuten nuori 1990-luvun lopulla) on myös omaan elämääni. Itsekin tiedän millaista on elää pienellä paikkakunnalla, ja haaveilla poispääsystä. Tiedän myös kuinka ahdistavaa voi olla kasvaa isän kanssa, joka ylisuojelee ja on vanhanaikainen. Itse tosin en muista suhtautuneeni aivan niin ristiriitaisesti isääni kuin Maria omaansa. Tosin mietin, josko vanhanaikaisen kasvatuksen syyt ovat samlla suunnalla, kuin mitä kirjan rivien välistä oli pääteltävä syiksi siihen miksi Marian isä oli sellainen kuin oli. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Erityisen jännää on, että itse koin kasvukipuni 2000-luvun alkupuolella, sillä silloin kävin itse yläastetta sekä lukiota, ja Maria taas 1990-luvun loppupuolella. 

Tiedän myös millaista on haaveilla kirjoittamisesta, ja siitä että oman kirjan voisi joskus saada julkaistuksi. Minussa ja Mariassa on kuitenkin se ero, etten koskaan ole kirjoittanut kokonaista romaania, saatikka yrittänyt lähettää sitä kustantamoon. Samaa tosin on se, että itsekin purin omaa teiniahdistustani usein kirjoittamalla niin päiväkirjaa, kuin runojakin. Tulipa tarinoitakin rustattua jossain vaiheessa myös. 

Tästä lukukokemuksesta on hieman vaikea kirjoittaa postausta, sillä tämä tuli niin iholle. Melkein kuin itsestäni olisin lukenut tosin itse en ole tehnyt koskaan mitään niin dramaattista kuin itsemurhan yritys, enkä ole koskaan ollut varsinaisesti masentunutkaan, mitä Maria tässä kirjassa selvästi ajoittain on. Joiltain osin, kuten edellä kirjoitin, tosin samaistuin tähän kirjaan ja sen päähenkilöön hyvin paljon.

Jos tämä kirja jollain tavalla toimintaani ja ajattelutapaani muutti niin siten, että haluan alkaa tavoitella mahdottomalta tuntuvaa unelmaani romaanin kirjoittamisesta, ja julkaisemisesta. :) Jos mitään ei kirjoita, ei voi olettaa, että koskaan kirjoittaisi julkaisukelpoistakaan tekstiä, pitää vain saada ensin valmiiksi tekstimassaa, jota voi sitten alkaa muokkaamaan paremmaksi. Siksipä tämän kirjan antamalla loppusysäyksellä olen päättänyt, että osallistun tänä vuonna NaNoWriMoon :) Ideakin on jo valmiina, joten kun marraskuu koittaa, ei tarvitse kuin alkaa kirjoittamaan.

Nyt hyppäsin kuitenkin hieman aiheesta, kun tarkoitus oli kuitenkin tehdä postaus tästä kirjasta. Kaikki mitä saan siitä sanottua, on nyt tuolla aiemmin kirjoitettuna, joten on loppukaneetin aika. Suosittelen tätä Terhi Rannelan teosta ainakin kaikille niille nuorille, ja miksi ei meille hieman vanhemmilekin, joille kirjoittaminen on rakas ja tärkeä harrastus, josta kuitenkin toivomme tulevan jotain muutakin. Suosittelen tätä myös niille, jotka kamppailevat omien ahdistustensa kanssa. Tämä kirja antaa ennen kaikkea toivoa paremmasta, ja uskoa siihen, että omia unelmia täytyy pyrkiä toteuttamaan. Ugh, olen puhunut.

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Aino on yhdeksännellä luokalla mutta häntä ei ole koskaan suudeltu, ei oikeastaan huomattukaan. Koulussa hänellä on vain yksi ystävä, ja vapaa-aika menee partioharrastuksen parissa. Kaikki muuttuu, kun takapenkin poika Samuli istuu Ainon viereen luokkaretkibussissa. Siitä alkaa seurustelu, joka pian saa epäterveitä piirteitä. Samuli on mustasukkainen ja kontroilloiva. Aino jättää hameiden käyttämisen Samulin painostuksesta ja vaihtaa piilolinssit takaisin rilleihin. Mikään ei kuitenkaan riitä, ja pian Samuli käy Ainoon myös käsiksi. Kokematon Aino ei tiedä mitä tehdä..kuinka paljon rakkauden takia voi kestää?

Iskelmiä on hieno ja tarpeellinen nuortenkirja. Se puhuu tiukastin sen puolesta, ettei rakkaudenkaan takia tulisi kestää mitä vain ja että kukaan ei ole sen arvoinen että lakkaisi olemasta oma itsensä. Tarina on uskottava, ja Ainon epävarmuus ja hätä on kuvattu oikein. Missä menee ihmisen raja, ja sietokyky. Lopussa Aino onneksi kasvattaa uudelnaisen selkärangan,ja tekee jotain mitä hänen olisi pitänyt tehdä alusta lähtien.

Mielestäni tämä kirja on sellainen, joka jokaisen nuoren olisi hyvä lukea. Miksi ei vanhemmankin. Valitettavasti tiedän tapauksia, joissa esimerkiksi henkistä väkivaltaa kestetään rakkauden tähden, ja ei tajuta sitä, ettei itseään pitäisi tarvita muuttaa aivan toiseksi vain sen takia, että joku sitä sinulta vaatii. Tässä kirjassa mennään tosin jo pidemmälle kuin henkiseen alistamiseen, väkivaltaisuuksiin asti. Viimeistään fyysinen väkivalta on se merkki, jolloin huonosta suhteesta tulee lähteä. Joskin henkinen alistaminen on miltei yhtä kamalaa, ellei kamalampaakin. Nuorien ihmisten olisi hyvä saada tietää, mikä seurustelusuhteessa on normaalia, ja mikä ei. Sitä tämä Iskelmiä mielestäni juuri tekee.

Pidin kirjasta ja sen aiheesta paljon. Tämmöisiä ajattelevia nuortenkirjoja on ilo lukea.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Nyt sitten pitää viimein yrittää saada näitä rästipostauksia tehtyä. Tämänkin taisin lukea syyskuun alussa aivan. Vai elokuun lopussa.. en ole ihan varma. Sen muistan, että näin tämän kirjastossa sattumalta ja päätin napata mukaan. Tositarinat kiinnostaa aina, ja Natascha Kampuschin tarinakin kiinnosti, joten lainaan tuli tuo kirja otettua. Luin se melko nopeasti.

En tiedä mitä nyt kirjoittaisin tästä. Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja mitä kaikkea. Silti en muista siitä paljon mitään. Paitsi tunnelman ja pieniä palasia sieltä täältä. Sen muistan myös, että kirjassa ei kerrottu mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaikka kaikesta muusta ja esimerkiksi pahoinpitelystä kerrottiin. Se oli kirjan mukaan palanen,jonka Natascha halusi pitää vain itsellään. Kirjassa on ilmeisesti haamukirjoittaja (tästä en ole ihan varma..) mutta kokemukset ja kerrotut asiat ovat Nataschan omia. Kaikkein mielenkiintoisinta mitä jäi kirjasta mielen, oli se kuinka Natascha pienellä tavalla ymmärsi sieppaajaansa. Hän ei pitänyt siitä, että tämä ymmärrys luokiteltiin Tukholma-syndroomaksi.

Kirja oli melko hyvin kirjoitettu, ja sammutti tiedonnälän hyvin tämän tarinan osalta. Se onnistui myös pari kertaa järkyttämäänkin. Niinhän tositarinat usein tekevät. Yhä vain sitä tulee mietittyä minkälaisia ihmisiä tähän maailmaan mahtuu. Hienoin oivallus kirjassa oli, että kaikki ei aina ole täsysin mustavalkoista, ja pahuudellakin on ne paremmat kasvot. Esimerkkinä siitä voisi kertoa ne sieppauksen alkuvuosien kerrat kun sieppaaja pelasi tylsistyneen tytön kanssa lautapelejä. Kirjassa ei kiistetä tekijän pahuutta ja tämän tekojen kauheutta mutta näytetään se toinenkin puoli, se mikä ei ole täysin synkkä. Se oli melkoinen yllätys mutta samalla ymmärrän sen hyvin.

Ajatuksia herättävä kirja siis. Suosittelen tosikertomusten ystäville ja uteliaille. Itse muistan kohun minä Natascha Kambuschin sieppaus ja löytyminen aikoinaan nostattivat. Olin silloin itse vielä niin nuori, että moni asia olisi mennyt ohi.

Lukumaratoinin koontia

Hurjan lukumaratonini aikana sain luettua huimat kolme kirjaa, ja sivummäränä noin 887 sivua. No, saihan se edes vähän pienennettyä lukupinoani. Hieman nihkeä oli kyllä saalis tällä kertaa ;) Voinpahan postata sitten jokaisesta kirjasta tässä samassa postauksesa.

Ensimmäistä kirjaa aloittelin jo aamupalani aikana. Se oli Tuija Lehtisen Tyttö elää kesäänsä. Kirja oli melkeinpä yksi parhaista, ellei jopa paras lukemani nuortenkirja Lehtiseltä Siitä löytyivät ne samat hullunkuriset hahmot kuin yleensäkin hänen kirjoistaan, mutta mukana oli myös tietynlaista tuoreutta, josta tykkäsin.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Juliasta joka on lähtenyt nuorisokodista seikkailemaan kesäksi ympäri Suomea, tai oikeastaan hän on karannut. Matkan aikana Julia kohdalle sattuu jos minkäkinlaista eläjää, sekä pari isompaa porukkaa. Jokaisessa paikassa, jossa hän on jonkin aikaa, hän esittäytyy eri nimellä, ja käyttäytyy eri tavalla. Kirjan juju tuntuu kuitenkin ennen kaikkea olevan oman identiteerin etsiminen. Julia kokeilee eri rooleja ja oppii samalla itsestään koko ajan jotain uutta. Välillä hän muistelee perhettään ja  vaikeaa äitisuhdettaan. Äiti ei vaikuta siinä miltään parhaimmalta mahdollisesta.

Parasta kirjassa on jälleen kerran hersyvtä henkilöhahmot, ja loppupuolen Steampunkista innostunut nuoriso on erittäin ajankohtainen ja tuore näkökulma. Taitaa Lehtinen seurata aikaansa :)

Toinen kirja johon tartuin oli sitten viimenkin Suzanne Collinsin Nälkäpeli, joka on pitänyt jo pitkään aloittaa. No nyt se on sitten luettu ja kaksi muuta osaakin pitää joskus saada hyppysiin. Tykkäsin kirjasta kyllä vaikka päähahmossa oli joitain ärsyttäviä piirteitä.

Katniss Everdeen joutuu elämänsä koitokseen kun hän ilmoittautuu pikkusiskonsa tilalle Nälkäpeliin, joka järejestetään joka vuosi muistutuksena kansalaisille siitä, mitä käy jos valtaapitävää Capitolia vastaan yritetään nousta. Paikasta jossa on 12 eri vyöhykettä jokaiselta vyöhykkeeltä arvotaan joka vuosi yksi tyttö ja yksi poika, jotka joutuvat Nälkäpeliin, jonka voittajaksi selvityy se, joka selviää ainoana hengissä. Kaniss itse on hyvää selviytyjäainesta, sillä hän on isänsä kuolemasta lähtien elättänyt perhettään salametsästyksellä. Nälkäpeli ei kuitenkaa osoittaudu helpoksi, etenkin kun Katniss on kiitoillisuudenvelassa vyöhykkeensä poikapuolisen osallistujan Peetan, vanhasta kiltistä teosta.

Kirja oli todellakin mukaansatempaava ja tapahtumarikas. Alusta lähtien oltiin kovassa liikkeessä. Ainoa mikä ärsytti oli se miten Katniss niin fiksuksi tyypiksi ei tajunnut erästä hyvin ilmiselvää asiaa todeksi. Ne jotka ovat lukeneet tietänevät mistä puhun. ;) Kaiken kaikkiaan Nälkäpeli oli positiivinen yllätys, sillä odotukseni eivät olleet kovin korkealla, koska useink kovasti hypetetyt kirjat aiheuttavat vain pettymyksen. Sitä tämä ei taas tehnyt.

Nälkäpelin ja eilisen televisiosta näytety Davi Tennantin tähdittämän Doctor Who jakson jälkeen minusta tuntui aluksi, että pitäisi lukea jotain kevyttä hömppää, joten aloittelin erästä Nora Robertsin kirjaa. Se ei kuitenkaan jostain syystä maistunut, joten aloinkin lukemaan Marissa Mehrin Veristen Varjojen oopperaa. Satuin jäämään siihen senverran koukkuun, että luin kahteen asti yöllä. Hups. Enkä saanut edes loppuun koko kirjaa, Jos jotakuta kiinnostaa niin kuutelin muuten samalla Spotifysta cmx:ää, sopi ihan kivasti kirjan kanssa vaikka ei oopperaa olekaan :D 

Kirja kertoo Julietesta, joka on vuona 1994  oopperan apulaisohjaajani Venäjällä. Hän rakastuu voimakkaaseen Dimitriin, baritoniin joka esittää Jevgeni Oneginia. He muuttavat yhdessä Moskovaan, Dimitri tekemään oopperaa, ja Juliette ohjaamaan samaa produktiota. Juliette tuntee olonsa kuitenkin yksinäiseksi, ja Dmitri on omituisen etäinen ja hankala mies. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja vei mukanaan. Se oli myös hämmentävä. Ihan kaikkea en tajunnut, ja aika hämäräksi jäi ainakin Moskovan osuuden kanssa, että mitkä asiat tapahtuivat oikeasti, ja mikä mahtoi olla päähenkilän harhaa. Kysymyksiä kirjasta jäi mieleen enmmän kuin selvinneitä salaisuuksia. Joskus sellaiset kirjat voivat olla todella hyviä, sillä ne ainakin pistävät aivonystyrät liikkeelle. Tykkäsin kyllä tästäkin kirjasta.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Sisareni,rakkaani kertoo Oatesin tyylille uskollisena jälleen erään elämänmittaisen tarinan vaikka elämä onkin tässä tapauksessa lyhyt. Nuori 19-vuotias Skyler Rampike, jonka elämä on enemmän ja vähemmän solmussa, muistelee pikkusisarensa raakaa murhaa, ja kertoo tämän tarinan. Pikkusisko Bliss, taitoluistelolupaus ja mestari jo lapsena, löytyy 7-vuotiaana talon kellarista sidottuna ja murhattuna. 9-vuotias Skyler samoin kuin molempien vanhemmat ovat myös epäiltyjen listalla. Murhasta kuitenkin tuomitaan eräs muu, paikallinen pedofiili. Skyler, joka jää sisarensa varjoon tuntee syyllisyyttä koko lapsuutensa ajan. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin, jotta sisko ei olisi kuollut? 

Skyler muistelee kirjassa noita aikoja, ja valottaa myös perheen elämää kauan ennen murhaa. Epävakaa äiti, ja etäinen isä. Äiti pyrkii saamaan Blissin urasta ja myöhemmin myös kuolemasta kaiken irti. Äiti on kunnianhimonsa sokaisema, ja haluaa elää elämäänsä Blissin kautta. 

Blissin kuoleman jälkeen Skyler hylätään laitosviidakkoon, ja lopulta sisäoppilaitokseen samalla kun isä uppoutuu työhönsä ja uuteen elämäänsä ja perheeseensä, ja äiti keskittyy hakemana mainetta ja kunniaa tyttärensä kuoleman varjolla. 

Sisareni, rakkaani on yhtäaikaa sekä murhamysteeri (tosin taisin arvata murhaajan aika aikaisin) että psykologisen tarkka kuvaus siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua jos vanhemmat yrittävät elää elämäänsä lastensa kautta, tai kun heitä käytetään pelinappuloina aikuisten välisissä suhteissa. 

Kirjan sanoman voisi tiisvittää vanhaan sanontaan, että ei koiraa karvoihin katsomista ja moni kakku päältä kaunis, silkkoa sisältä. Rampiken perheen kiiltävät kulissit sulkevat sisälleen synkkiä asioita. Pidin kirjasta vaikka loppuratkaisu olikin melko itsestään selvä monella tapaa koko kirjan ajan. Psykologinen puoli, ja henkilähahmojen tarkka kuvaus ovat Oatesin tavaramerkkejä, ja ne hän tekee erittäin hyvin. 

Tämä oli kolmas Oateseni, ja alkaa näyttämään siltä, että kirjailijattaresta on tulossa yksi lempikynäniekoistani.