Mini-arviot maratonkirjoista

Muistatte varmaan (tai sitten ette), että pidin helmikuun alussa oman kirjamaraton-päivän. No tällä hetkellä kirjat, jotka maratonini aikan luin ovat viellä vailla arvostelua. Minulla on monta muutakin postausta ja luetun kirjan arviota rästissä, joten teen noista maratonin aikana lukemistani kirjoista mini-arviot tähän samaan postaukseen. :) Toivottavasti saisin helmikuussa luetut kirjat nyt hyvissä ajoin tämän kuun sisällä postattua.

Aloitetaan kuitenkin nyt lukumaratonini ensimmäisestä kirjasta:

Antoine de Seint-Exupery: Pikku Prinssi

En lukenut tätä kaikkien rakastamaa lastenkirjaa lapsena eikä sitä myöskään luettu minulle kenenkään muun toimesta, joten oli pakko viimein tarttua tähänkin kirjaan. Tarina oli kaunis ja surullinen ja ihana. Sanon tämä vaikka en voi sanoa tajunneeni kaikkea ensilukemalta vaikka sivumäärältään kirja onkin lyhyt. Se on myös hyvin filosofinen lastenkirja. Olin hieman pettynyt siihen, että kettu, jonka luulin olevan isompi osa kirjaa olikin esillä vain yhdessä luvussa. Ehkä sen suurusluokka onkin sitten enemmän merkityksessä ja siksi siitä ketusta puhutaan.

Kirjassa siis kertoja tekee pakkolaskun pienkoneellaan aavikolle ja tapaa siellä avaruudesta omalta pikku planeetaltaan tulleen Pikku Prinssin, joka kertoo tälle monta tarina elämästään ja matkastaan omalta planeetaltaan aina maahan asti.

Lukemisen arvoinen kirja ehdottomasti, ja ehkä joskus tartun tähän uudestaan.

Leena Lehtolainen: Kolme kohtausta Sadusta

Toinen kirja lukumaratonilla oli aikuisten puolen pikalainahyllystä. Leena Lehtolaisen Kuusi kohtausta Sadusta oli mielenkiintoinen tuttavuus ottaen huomioon, että olen lukenut Lehtolaiselta lähinnä dekkareita. Kirja kertoo näytelmän kautta Satu-nimsen taiteilijan elämästä. Jokainen hänen elmässään suurta osaa pitänyt ihminen on katsomassa näytelmää mutta itse näytelmän aihe eli Satu on kadonnut. Kirjassa seuraataan näytelmän kautta Sadun elämää, ja muiden henkilöiden ajatukset tulevat tutuiksi siten, että heidän reaktioitaan ja ajatuksiaan näytelmän kuluessa kuvaillaan.

Kirja rakenne on mielenkiintoinen ja melko omaperäinenkin. Sitä oli ilo lukea. :)

Anu Holopainen: Welman tytöt

Kolma maratonin aikana kokonaan lukemani kirja oli Anu Holopaisen Welman työt, joka on nuorille suunnattua fantasiaa. Kirja imaisi mukaansa heti ja suurin syy on varmastikin sen hieman feministinen sanoma. En tiedä oletteko huomanneet, että monesti olen tykännyt todella paljon tasa-arvoa ja naisten asemaa jollain tavalla käsittelevistä romaaneista. Fantasiaseikkailuun naisasia sopii mielestäni myös todella hyvinkin, ainakin tässä tapauksessa.

Welman tytöt kertoo Adairasta, joka karkaa perheensä luota kun hänet yritettään naittaa häntä puolta vanhemmalle Samak Tietävälläe. Adaira oikeastaan ryöstetään morsiusvaunuista metsärosvojen joukon toimesta, joka paljastuu naisjoukkioksi, joka asustaa vanhassa linnassa keskellä metsää. He kutsuvat itseään Welman tytöiksi. Kun Adaira kuulee että hänen pikkusiskonsa aiotaan naittaa samalle miehelle, hän päättää puuttua asiaan kohtalokkain seurauksin.

Welman tytö aloittaa Syysmaa-sarjan, ja aion tämän perusteella lukea muutkin sarjan osat.

Sellaiset olivat siis kirjat, jotka luin maratonilla. Kaikki kolme olivat melko lyhyitä ja helppolukuisia, :)

(Luin maratonilla lisäksi osan Joe Hillin Novellikokoelmasta Bobby Hope herää kuolleista ja muita kertomuksia, Sitä en ole kuitenkaan vieläkään lukenut loppuun, joten postaus siitä tulee sitten ajallaan.)

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen Murhani

(Kuva: http://www.bookplus.fi/kirjat/lehtolainen,_leena/ensimm%C3%A4inen_murhani-4249071)

Olen lukenut Leena Lehtolaisen kirjoittamia Maria Kallio- dekkareita joskus yläasteelta lähtien. Jostain syystä tämä ensimmäinen kirja kyseistä laatua on jäänyt minulta väliin. Löysin kirjan pääsiäisenä anoppilasta, ja luin sen   pääsiäisloman aikana. Kirja piti otteessaan aivan loppumetreille saakka, ja sen lukemiseen meni vain perjantai ilta, ja seuraava lauantai. Lauantai-iltana en malttanut käydä nukkumaan ennen kuin oliln saanut kirjan luettua loppuun. Dekkarinnälkä kai iski, koska en ole pitkään aikaan sellaisia lukenutkaan.

Leena Lehtolaisen kirjoissa pidän erityisestä vahvoista naishahmoista, joten Maria Kalliot ovat sydäntäni lähellä. Tämä kirja kertoi Maria Kallion ensimmäisestä murhatutkimuksesta. Kirjan alussa hän on sijaistamassa kesäsijaisuutta oikeudtiede opintojensa ohella. Kirjassa paljastuu, että hän on käynyt poliisikoulun ja esimieskoulutuksenkin, joka antaa hänelle rikoskomisarion pätevyyden, ja tällaisena viransijaisena hän tässä kirjassa toimii. Hän on kuitenkin kahden vaiheilla, tehdäkö töitä poliisina vai jatkaako oikeustieteen opintojaan. Kesän lopussa tapahtuu kuitenkin murha, jota Maria Kallio alkaa selvittää. Hänen ensimmäinen murhajuttunsa erinäisten kapakkatappelujen ja tappojen selvittelyn jälkeen.

Murha sijoittuu Helsingin opiskelijapiireihin, nimeomaan kuoroon. Opiskelijakuoro on kokoontunut saarelle harjoittelemaan ohjelmaansa viikonlopun ajaksi. Opiskelijat saavat kuitenkin rajun herätyksen, kun aamulla yksi heistä löytyy kuolleena rantavedestä, reikä päässään. Kyseessä on vieläpä mökin isäntä. Näistä nuorista osa on Maria Kalliolle tuttuja ennestään, ja suunnilleen myös saman ikäisiä. Yksi kantava teema kirjassa on murhan tutkimisen lisäksi myös se, että Marialla on vaikeuksia erottaa virkaminänsä omasta itsestään, ja hän on joitakin epäiltyjä kohtaa hieman liian epävirallinen ja tuttavallinen. Murhatusta nuoresta miehestä paljastuu tutkimusten aikana paljon sellaista, joka sopii hyvin murhan motiiviksi. Maria Kalliolle ongelmia tuottaakin se, mistäpäin murhaa pitäisi selvittää. Motiivina voi olla niin mustasukkaisuus kuin aivan muutkin, kauaskantoisemmat syyt. 

Kirjaa lukiessani murhaaja alkoi joskus puolenvälin jälkeen olla itselleni aika selvä asia. Aika helposti siis lukija pystyy päättelemään murhaajan. Tällä on mielestäni hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta on siistiä tajuta murhaaja jo ennen kuin kirjan päähenkilö sen tajuaa, mutta toisaalta se saisi olla hieman vaikeampaa. Mielestäni murhaakin kiinnostavampaa kirjassa on sen päähenkilön itsensä etsintä. Maria Kallio tuntuu olevan samojen kysymysten äärellä kuin monet muutkin reilusti parikymppiset nuoret ihmiset. (Maria Kallio on tässä kirjassa muistaakseni 23-vuotias). Tämä tekee hänestä samaistuttavan hahmon urapohdintoineen, ja itsepohdiskeluineen. Lisäksi kirjassa kuvataa naispuolisen rikospoliisin vaikeuksia tulla otetuksi vakavasti. Kirjassa, kuten muissakni lukemissani Maria Kallio- dekkareissa, käydään läpi paljon sitä, miten miehiseksi katsotussa ammatissa naisen täytyy tasapainoilla virkaminänsä ja oman minänsä sekä elämänsä kesken. Tässä kirjassa nähdään jo osviittaa siihenki, vaikka enemmänhän tämä toki korostuu niissä kirjoissa, jossa Marialla on jo perhe ja lapsia. 

Kuten aluksi sanoin, parasta tässä kirjassa on tämän naispäähenkilön vahvuus, ja hänen kokemansa ristiriidat. Kirjassa kuitenkin osoitetaan, että nainan pystyy ihan mihin vain, jopa ongelmien keskellä. Tasapainoilu uraminän ja yksityisminän välillä voi olla naiselle jopa vaikeampaa kuin miehelle. Etenkin miesvaltaisella alalla. Maria Kallon täytyy tässäkin kirjassa tehdä lujasti töitä sen eteen, että häntä kuunnellaan, ja että hänen kykyihinsä luotetaan. Tämä on ihanan feminististä dekkarointia, jos niin voi sanoa. ;) Suosittelen kaikille naisille, jotka ovat dekkareiden ystäviä, niin ja miksi ei myös miehille. Tästä saa ainakin erilaista näkökulmaa, ja ajattelemisen aihetta ihan yhteiskunnallisellakin tasolla esimerkiksi tasa-arvosta naisten ja miesten välillä. 

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Kuva: http://www.bookplus.fi/kirjat/lehtolainen,_leena/minne_tyt%C3%B6t_kadonneet-14400624

No niin, nyt on viime vuuodelta jäänyt viimeinen postaamaton kirja vuorossa. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet jatkaa Maria Kallio -sarjaa, jossa tämä ratkaisee jälleen uusia rikoksiaa. Tällä kertaa kysessä on maahanmuuttajataustaisten tyttöjen katoamiset. Koko kirjan kantavana teemana onkin naisten asema, ja oikeudet siinä missä maahanmuuttajatkin. Hyvin yhteiskunnallinen sanoma siis upotettuna suomalaiseen dekkariin, ja suomalaisen vahvan uranaisen elämään.

Itsehän luin Leena Lehtolaisen Maria Kallio- romaaneja jo joskus yläasteella, ja pidin niistä todella paljon. Nainen dekkarin päähahmona ja määrätietoisena uranaisena niinkin miehisellä alalla kuin ajattelee poliisien ja rikostutkijoiden olevan, kiehtoi minua. Taisin sitten myöhemmin jossain vaiheessa lukiossa kun olin, kirjoittaa lukijanelämänkertaani ja mainitsin Maria Kallion yhdeksi fiktiiviseksi esikuvakseni. 

Vaikka tässä kirjassa keskitytäänkin enemmän näihin juttuihin, ja maahanmuuttajanaisiin sekä heidän asemaansa, eikä niinkään Mari Kallioon ja tämän uraan, peilaa hänen asemansa hieman vastakohtaisestikin sitä, mikä on näiden maahanmuuttajatyttöjen asema. Kontrastia siis kahden erilaisen naistyypin kohdalla tuodaan jonkin verran esille. 

Minusta aihe oli hyvä Maria Kallio-dekkarin aiheeksi, sillä niissä on ennenkin ollut vähän feminististä juonnetta, ja naisten aseman puolesta taisteluakin. Dekkari, jossa on yhteiskunnallista sanomaakin, on dekkari joka kannattaa lukea vaikka ei dekkareista niin välittäisikään. Itsehän toki pidän dekkareista muutenkin. 

Tällä kertaa en viitsi paljastaa juonesta kovin paljoa, koska se vie mielestäni etenkin dekkarin lukemiselta paljon pohjaa. Senverran sanon, että tässä kirjassa Maria Kallio tutkii kolmen muslimitytön katoamista, ja yhden murhaa. Eli jännitystä riittää.