Torey Hayden: Viattomat

Viime viikonloppuna luin pitkästä aikaa Torey Haydenia. Tällä kertaa kyseessä oli fiktiivinen romaani, eikä tosikertomus. Tosikertomukset ovat usein niitä monen mielestä parempia Haydeneitä kuin nämä hänen fiktiiviset teoksensa. Itse olen tätä ennen lukenut vain hänen kirjoittamansa fiktiivisen teoksensa ,Sähkökissan, tositarinoiden lisäksi, ja siihen melkeinpä rakastuin. Viattomat taas ei yltänyt lähellekään Sähkökissan tasoa, eikä todellakaan ollut verrattavissa Haydenin tosikertomuksiin. Kirjan luki kyllä melko nopeasti mutta täytyy myöntää, että osa tekstistä tulie luettua hieman hyppien. 

Viattomissa on kahden henkilön näkökulmat, jotka vaihtelevat. Ensimmäinen on lapsensa menettänyt nuori nainen, jonka lapsen hautajaiskulut ovat maksamatta ja rahasta tekee muutenkin tiukkaa. Umpihyödytön poikaystävä taas elää haihattelujen varassa, ja haaveilee epärealistisesta unelmasta elättää heidät molemmat Cowboyna. Toisaalla rikas näyttelijä Spencer Scot on tullut huvilalleen nauttimaan maaseudun rauhasta riesanaan 9-vuotias poikansa Tennessee, jonka äiti on tämän Spencerin riesaksi lähettänyt. Spencer ei edes haluaisi uskoa pojan olevan hänen mutta dna-testi on aikanaan kertonut toista. Erään kinan päätteeksi Tennessee uhkaakin karkaavansa, ja Spencer antaa tämän ymmärtää, että mahdollinen karkaaminen ei häntä haittaisi, pikemminkin se olisi hyvä asia. Näin Tenneessee päätyy kävelemään maatielle yksinään, josta Dixien opportunisti-poikaystävä tämän nappaa. Sillä kyllähän kuuluisan filmitähden pojasta pitäisi saada ruhtinaallset luunnaat. Dixie ja Brian, se hulttiopoikkis, lähtevät metsään leireilemään vieras poika takakonttiin piilotettuna.

Tarina sijoittuu Montanaan Abudance nimiseen pikkukaupunkiin, jossa ei ole juuri mitään. Paitsi että se on Los Anglesista tulleiden käsikirjoittajien, näyttelijöiden ynnä muun sellaisen porukan tyyssija. Pikkukaupungin asukkaat ja tähdet eivät kuitenkaan paljoa keskenään kommunikoi. Spencerin kaltaiselle kaupunkilaiselle hänen maatilansa keskellä ei mitään on pakopaikka, jossa hän pääsee ratsastamaan ja lataamaan akkujaan. Spencer ylipäätnsä kuvataan erittäin ärsyttävänä ja itsekkäänä tyyppinä. Kirjan keskellä onkin hieman jännä pitkä epidsodi, jossa Spencer karauttaa hepalla metsään ja eksyy. Eksyneenä hän ehtii miettimään paljon, ja ajattelemaan myös poikaansa. Silti metsässä samoaminen eksyneenä tuntuu jotenkin tarpeettomalta. Luulisi että Spencer olisi saanut mietittyä asioita ilman eksymistä sinne korpeen.

Dixie taas on olosuhteiden pakosta joutunut kaitsemaan Tennesseetä, tuota pahantuulista poikaa, kun Brian päättää mennä kaupunkiin kuulostelemaan uutisia, ja vetämään samalla päänsä täyteen. Kirjassa kerrotaankin paljon Dixien ja Tennesseen vuorovaikutuksesta, josta pojan osittaista aikaa sidottuna lukuunottamatta tulee mieleen paljolti Toreyn kokemukset ja pärjääminen vaikeiden lasten kanssa omalla urallaan. Sinällään tämä on mielestäni hieman ristiriidassa tarinan muun juonen kanssa. 

Kaiken kaikkiaan kirjaan sisältyy paljon menneisyyden painolastia miltei kaikille hahmoille. Ainoastaan Brian, Dixien haihatteleva ja usein myös väkivaltainen poikaystävä vaikuttaa huolettomalta. Tällä ei paljon todellisuudentajua olekaan. Dixien suhde tähän mieheen ei tunnu loogiselta, koska hänestä on rakennettu paljon fiksumpi ja nohevampi hahmo. Voiko rakkaus muka olla noin sokeaa? 

Tarinan loppu jää avoimeksi. Kirjasta jäi myös hieman ontto olo. Ei tämä aivan pohjanoteerauskaan ole mutta monia juonellisia aukkoja tulee nähdyksi, eikä hahmoihin ole helppo samaistua. Dixie on ainut, joka hieman koskettaa sydäntäni. Samoin Tennessee. Mutta molemmissa on myös vikansa. Kaikkein ärsyttävintä kirjassa oli kuitenkin se kuinka Tennesseen lievää ylipainoa piti vähän väliä tuoda esiin, samoin kuin sitä, että esimerkiksi Dixie miettii miten paljon suloisemman ja komeamman näköinen poika olisi, jos hän ei olisi ylipainoinen. Argh. Samoin kummastelua aiheuttaa pojan olkapäille yltävä kiharatukka, ja se että Dixien mielestä kampaus tarkoittaa sitä, että poika olisi altis kiusaamiselle. Siis ihan oikeasti? Torey Hayden, joka on lapsipsykolgi ja erityisopettaja ,päästää tällaisia aivopieruja kynästään? 

Ei kirja töysin huono ollut sillä sen jaksoi lukea loppuun. Tarinan loppu kuitenkin kiinnosti. Suosittelisn kuitenkin enemmä muita Haydenin kirjoja mieluummin kuin tätä. Tosikertomukset ovat mukaansatempaavia, ja Sähkökissa on hyvä fiktiivinen teos tämän kirjailijan kynästä. Ainakin se on paljon parempi kuin tämä. 

Torey Hayden: Toisten Lapset

Viime viikonlopun suunnittelematon lukumaraton jatkui lauantaiaamuna jälleen elämänkertakirjallisuudella. Tällä kertaa vanhalla tutulla Torey Haydenillä. Tässä kirjassa erityisopettaja Torey Haydenin luokalle tulee neljä lasta, joilla kaikilla on omanlainen ongelmansa. 

Lori on ekaluokkalainen, jolla on todettu lievä aivovamma, joka on seurausta siitä, että häntä oli pienenä pahoinpidelty. Aivovamma vaikeuttaa Lorilla ennen kaikkea lukemisen oppimista. 

Boo on autistinen lapsi, joka ei juurikaan tuota puhetta. Hän toistaa ainoastaan kuulemiaan asioita, niin ihmisten keskusteluja, tv-ohjelmia kuin radion sääennustuksiakin. 

Tomaso on 10-vuotias poika, joka on joutunut pienenä näkemään sen kuinka hänen äitipuolensa on ampunut hänen isänsä ja iso-veljensä. Tomaso on vihainen ja agressiivinen tuloksena tästä. Hän kuitenkin tuntuu tykästyvän aina niin iloiseen ja positiiviseen Loriin.

Claudia on 12-vuotias tyttö, joka on lähetetty Toreyn luokalle katolisesta koulusta raskauden takia. 

Kaikki neljä lasta ovat erilaisia ongelmiltaan, ja elämäntarinoiltaan. Kuitenkin Toreyn luokalla he hitsautuvat yhteen, ja jokaisen ongelmiin Torey etsii ratkaisua. Joissain asioissa mennään eteenpäin, jotkut jäävät vielä ratkaisematta. Yksi kouluvuosi on kuitenkin lyhyt aika.

Toisten lapset on aika samanlainen kuin Torey Haydenin muutkin kirjat. Jotenkin en itse vain saanut aivan samaa tunnelmaa lukiessani  esiin. Lasten kohtalot ja kouluvuoden tapahtumat ovat kyllä mielenkiintoisia, ja kirja laittaa ajattelemaan opettamista ja opettajuutta yleensä, vaikka itsestäni onkin tulossa vain aineenopettaja. Silti kirjasta löytyi myös yksi opettaja, josta puhutaan Lorin lukuvaikeuksien yhteydessä, ja hänestä saa taas mallia siihen, millainen opettaja ei itse missään nimessä halua olla.

Tässä kirjassa en kuitenkaan pääse niin hyvin kiinni yhteenkään lapseen, ja tämän ongelmiin kuin esimerkiksi Haydenin Aavetytössä tai Häkkipojassa. Toisten lapsissa lapset jäävät vähän vieraammiksi, eikä heidän kohtaloihinsa pääse kiinnittymään kunnolla. Syvyyttä ei vain ole niin paljon. Muuten kirja on ihan hyvä. Sen lukee, ja haluaakin lukea, nopeasti. Sitä lukiessa saa nauraa, ja surra yhtäaikaa. Perus Haydenia siis, vaikka ei yllä aivan samalle tasolle kuin muut hänen kirjansa.

Tammikuun luetut 2013

Hui kun hävettää, että olen jättänyt kirjablogini näin pitkäksi aikaa heitteille. Ei tunnu hyvältä tämmöinen, ei ollenkaan. Nyt kuitenkin aika palata lauteille, että saadaan kirjavuosi 2013 raiteilleen ;) Kirjoitankin tämmöisen hehtaarimittaisen postauksen tammikuussa lukemistani kirjoista. Koska harjoitteluvuosi on ollut rankka ja pitkä, taisinkun tammikuun jälkeen alkaa lukemaan vasta tuossa huhtikuun lopulla, ja tässä toukokuussa lissää. Nyt kuitenkin tammikuussa lukemani neljä kirjaa ;) 

1. Torey Hayden: Sähkökissa

Tämä kirja oli ensimmäinen luettu kirja vuodelle 2013. Valitsin sen kirjastosta luettavakseni, koska olin jo pitkään halunnut kyseisen opuksen kahlata läpi. Tämä kirja on Haydenin monista muista teoksista poiketen, täysin fiktiivinen teos. Kuten Haydenin fanit tietävät, niin hänhän kirjoittaa paljon omaelämäkerrallisia tosielämästä kertovia kirjoja, joiden aiheet kumpuavat hänen pitkältä uraltaan ongelmaisten lasten ja nuorten kanssa. Sähkökissa kertoo kuitenkin Jamesista, joka työskentelee perheterapeuttina pikkukaupungissa, ja saa hoitoonsa autistieksi luullun pojan, joka kantaa sähkökissaksi ristimäänsä kissa-pehmoa mukanaan joka paikkaan. Kirjan aikana paljastuu että todellisuudessa myös pojan äidillä on ongelmia, joita James alkaa tämän kanssa käymään läpi. Kirjassa kulkee mukana myös toinen tarina, joka on tuon pojan äidin, joka on myös kirjailija, mielikuvituksen tuotetta ja sijoittuu fantasiamaailmaan. Siinä on kirjan juoni pähkinänkuoressa.

Pidin kirjasta todella paljon, ja luin sen todella nopeassa ajassa. Hayden osaa mielestäni kirjoittaa hyvin myös fiktiivisiä romaaneja tämän perusteella. Erityisen paljon pidin tarinasta tarinan sisällä, eli tästä fantasiamaailmaan sijoittuvasta tarinasta, jota pojan äiti kertoo Jamesille koko kirjan ajan. Suosittelen kirjaa kaikille Torey Haydenin ystäville, ja muilekin jotka kaipaavat jotain mukaansatempaavaa ja nopealukuista kirjaa. 

2. Sofi Oksenen: Puhdistus

 Tammikuun toisena kirjana luinkin sitten pitkästä aikaa suomalaista tuotantoa. Eli kohteena oli finlandiankin voittanut Sofi Oksasen romaani Puhdistus. Tämän kirjan varasin kirjastosta, koska olin sen jo pitkään halunnut lukea mutta se oli aina lainassa. Suosittua lukemistoa siis ;) Ennen tätä en Sofi Oksasen kirjoja ollutkaan lukenut ja täytyy sanoa, että tästä kyseisestä teoksesta ainakin pidin hyvin paljon. Puhhdistushan on virolaisen perhene sukutarina, jossa kaksi sukupolvea on limitetty samaan kirjaan. Kirjassa esinntyy sekä nuori nainen joka erinäisten vaiheiden kautta päätyy piilottelemaan sukulaistätinsä luo Viroon. Kirjassa kerrotaan kummankin naisen elämäntarina, ja pikkuhiljaa paljastuu myös se, miten molempien elämät yhdistyvät, ja missä. Puhdistus on taitavan psykologisesti laadittu kirja, jossa loppuratkaisu yllättää.

 Itse pidin kirjasta hyvin paljon, ja ymmärrän erittäin hyvin miksi tämä kirja on sen finlandiapalkinnonkin napannut. Aluksi kun aloin kirjaa lukemaan pelkäsin hieman, että se ei olisikaan niin hyvä, koska sitä oli hehkutettu niin paljon. Lukukomeus oli kuitenkin erittäin positiivinen. Juoni kirjassa toki hieman hyppeli mutta siinä pysyi perässä.

3. Elizabeth Noble: Lukupiiri

Nyt mennäänkin sitten kevyen viihdekirjallisuuden osastoon. Elizabeth Nobelin lukupiiri on ihanaa hömppäkirjallisuutta, jota jokainen nainen silloin tällöin tarvitsee ;) Tai ainakin minä tarvitsen. Pyrin lukemaan keyvempiä nairomaaneja aina silloin tällöin, koska ne ovat hauskoja, toisinaan yllättävän syvällisiä sekä erittäin hyviä siinä tarkoituksessa jota myös aivojen heittämiseksi narikkaan kutsutaan. 

Jokatapauksessa tämä kirja oli kolmas tammikuun uhrini. Kuten aina lukuhimon iskiessä, meni tämänkin lukemiseen vain pari päivää. Perusjuoni kirjassa menee näin. Joukko naisia kokoontuu kerran kuussa kirjapiiriin keskustelemaan yhdessä valitsemastaan kirjasta. Jokaisen elämä on kokemassa jonkinlaista käännettä, ja lopulta jokaisen kohtalot linkittyvät yhteen vaikka he eivät aluksi kaikki tunnekaan toisiaan kovin hyvin. Teemana ystävyys, ja naisille yleinen ominaisuus jakaa elämäänsä toisten naisten kanssa, ja siinä sivussa luetaan kirja jos toinenkin ;)

Jotekin tästä kirjasta tuli mieleen Kate Jacobsin pieni lankakauppa, vaikka toki tässä luettiin kirjoja ja pienessä lankakaupassa neulottiin ja virkattiin, ja siinä sivussa puitiin elämää. Jokatapuaksessa Lukupiiri on kevyttä naisenelämää käsittelevää lukemistoa, menee mukavasti välipalana vähän syvempien kirjojen välissä :D

4. Joanne Harris: Appelsiinin Tuoksu

Joanne Harrisin Appelssiinin Tuoksu on aivan ihanasti kirjoitettu tarina erään lapsuuden viimeisestä kesästä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sekä nykyaikaan että tarinan päähenkilön Ambroisen lapsuuden kesään sota-aikaan miehitetyssä Ranskassa. Kaikki lähtee yhdestä varastetusta appelsiinista ja silmää vinkkaavasta saksalaissotilaasta. Kesän aikana Ambroise ja hänen veljensä sekä siskonsa kokevat paljon, ja joutuvat maksamaan kovan hinnan. Kirjassa ruualla ja etenkin ruokien ja kukkienkin tuoksulla on suuri rooli. Aivan niinkuin Joan Harrisin Pienessä Suklaapuodissa, Appelsiinin tuoksu maalaa kaikki aistit lukijan eteen. Kaikessa on väriä, tuoksua sekä makua. Tarinan vanhentunut Ambroise ei pääse menneisyyttään pakoon uskallettuaan palata kotiseudulleen vanhemmilla päivillään. Kirjan tarina on kehityskertomus lapsesta aikuiseksi siinä kuin tarina salaisuuksista, joiden kanssa joutuu elämään hautaan saakka,halusi tai ei. Ennekaikkea se on tarina siitä, miten tapahtumat voivat lähteä vyörymään aivan pienistä asioista.

Lukukokemuksen akirja oli mahtava. Sanoisin jopa, että se oli näistä tämän postauksen kirjoista paras. Se laittoi ajattelemaan ja sai melkein veden kielelle. Sykähdyttävä lukukokemus. Parhaita kirjoja joita olen koskaan lukenut.

Torey Hayden: Lapsi Muiden Joukossa

Torey Hayden on kuulunut jo pitkään lukulistani koukuttavimmalle paikalle. Jokainen kirja, jonka olen Haydeniltä lukenut, on ollut pakko lukea yhteen menoon. Hayden on kirjoittanut enimmäkseen tosipohjaisia tarinoita, joita hän on ammentanut pitkältä uraltaan erikoisopettajana ja psykologina.

Lapsi muiden joukossa ei ole poikkeus. Kirja eroaa kuitenkin perinteisesti Haydenista siinä, että ison osan huomiosta saa erityisoppilaiden ja ongelmalasten lisäksi myös erään oppilaan äiti, joka kärsii itsetuhoisuudesta ja alkoholismista. Lisäksi kirjaan tuo lisäväriä se, että kolme Haydeniopetettavista lapsesta tulevat sodanrepimästä Pohjois-irlannista Kirjassa esiintykin hieman keskustelua myös tästä aiheesta.

Luin tämän kirjan yhdessä päivässä, koska en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Hayden kirjoittaa koukuttavalla, melkein koruttomallakin tyylillä. Kirjassa säilyy jännitys koko ajan ja se herättää monia erilaisia tunteita. Yksi iso osa kirjan mielenkiintoisuutta on varmasti se, että se on tositarina. Kaikkihan me haluamme lukea koskettavia tositarinoita. Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat koukuttua nopeasti luettavaan kirjaan, joka aiheidensa vakavuudesta huolimatta on nopealukuista.