Stephen King: Cujo

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Cujo on ahdistavin kirja, jonka olen Kingiltä lukenut (tähän mennessä). Se on niin todentuntuinen, ja yliluonnollista efektiä siinä ei ole paljoa, tai juuri yhtään. Takansi antoi tosin ainakin tässä minun lukemassani painoksessa aivan eri kuvan koko kirjasta, sillä se väitti että iso ystävällinen koira vapauttaa kaninmentävästä kolosta ikiaikaisen pedon, keltä kukaan ei ole turvassa. Siis onko nyt kirjankansi-teksin tekijä edes lukenut koko Cujoa..

Jälleen kerran tässäkin kirjassa tapahtumpaikkana on pikkukaupunki. Eräänä päivänä erään perheen koira, sympaattinen berhandilainen, Cujo, jahtaa jänistä ja työntää kuonon tämän perässä kallionkoloon. Kallionkoloon, jossa asustaa lepakkolauma. Jokin lepakoista puree koiraparkaa nenään, ja se on oleva alku kirjan koko kauheudelle. Sillä Cujon tarttuu vesikauhu.

Suurimmat kyyneleet kirjassa tirautinkin Cujo-paran puolesta. Taudin aiheuttama rappaeutuminen on kuvattu niin taitavasti. Ei se haluaisi satuttaa POIKAA joka on olut sille rakas. Ja halusta huolimatta sen sairauden sumentama pää jotenkin vielä pystyy estämään itseään sinä aamuna, kun poika ja Cujo kohtaavat. Siinä kohtaa tämä tyttö itki, itki koiran kärsimyksen takia. Julma Stephen King, kun koirasta pedon teki.

Cujo on tunnelmaltaan todella, todella ahdistava. Ainakin se herättää siis tunteita. En edelleenkään paljoa kauhistellut muutama uhria, jonka kurkut Cujo repii auki. Heidän kuolemansa ei hirveästi surua aiheuta. Erään äidin, ja hänen 4-vuotiaan Tad-pojan autossa kokemat kauhunhetket ja niiden seuaukset taas olivat ahdistavia, ha tunteita herättäviä. Suruakin jopa, mutta ei niin vahvasti kuin Cujon kohtalo. Mitä se sitten kertoo minusta ihmisenä, että itken vesikauhuista koiraa mutta en sen uhreja..

Muuten kirja aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Se on koskettav tarina mutta ahdistavuus oli hieman liikaa minulle, joka en yleensä herkästi ahdistu. Näin jopa kirjan lukemisen jälkeen pahoja unia, mitä minulle tapahtuu todella harvoin. Eräs asia, joka Cujossa kiinnitti huomiota oli eräs kohta, joka saa miettimään,että onkohan Kingillä kenties vaikea isäsuhde. Koska aivan kuin Hohdossakin, tässäkin on yksi kohta, jossa poika miettii suhdetta isäänsä. Että vaikka isän teoista ja käyttäytymisestä ei voi tykätä tai pitää, niin silti jokin biologinen vaisto saa pojan rakastamaan isäänsä, eikä sitä rakkauttaa saa millään pois teki se isä sitten mitä tahansa.

Täytyy tunnustaa vielä lopuksi että muutamia sivuja tuli hypättyä yli lukematta. Niissä käsiteltiin erään mieshahmon työmatkaa, ja neuvotteluja mainoskampanjassa. Ne kohdat eivät kiinnostaneet yhtään, enkä oikein tajunnut mitä itua niissä oli tarinan kannalta.

Cujo oli siis kaiken kaikkiaan koskettava mutta hyvin ahdistava. Olen kuitenkin hyvilläni että luin sen, vaikka Kingin parhaimmistoon en sitä laskisikaan.

(Kirja kuuluu Roryn lukulistaan.)