Vadelmavenepakolainen on farssi, aluksi äärettömän huvittava, lopuksi äärimmäisen häiritsevä sellainen. Kirja kertoo Mikko Virtasesta, suomalaisesta miehestä, joka haluaisi olla syntypreäinen ruotsalainen. Hän on rakentanut kotiinsa alttarin ruotsalaisuudelle, hän salakuuntelee ruotsalaisia perheitä lomamatkallaan, menee viettämään joulua Ruotsiin, ja lopulta tekee äärimmäisiä tekoja toteuttaakseen haaveensa ruotsalaisuudesta. Hän ajattelee elämän muuttuvan automaattisesti paremmaksi, jos hän vain jotenkin pääsee ruotsalaiseksi ruotasalaisten joukkoon. Hän on kuin Ahmed Ahne, joka haluaa kalifiksi kalifin paikalle, kun todellisuudessa hän haluaakin ruotsalaiseksi ruotsalaisen paikalle.
Aluksi kirja tuottaa suurta hupia Mikko Virtasen joutuessa hassuihin kommelluksiin pyrkiessään ruotsalaistumaan. Puolen välin jälkeen kirja alkaa kertoa kuitenkin synkemmällä huumorilla maustettua tarinaa, jossa pakkomielle ruotsalaisuudesta vie Mikon mukanaan. Tarinasta tulee häiritsevä, hullunhoureinen.
Mitäpä sitten pidin tästä farssista? Aluksi se oli hauska, ja sai nauramaan. Lopuksi minut täytti hämmennys. Tunnelma kirjassa muuttui täysin, ja huumori mustui mustumistaan. Yllätysmomentti koettiin mutta jokin ehkä söi osan uskottavuudesta. Vaikka eipä farsseja kai voi yleensäkään kovin lähellä totuutta oleviksi sanoa. Niitä liioitellaan aina hieman.
Päähenkilöä kohtaa tuntee sääliä mutta ei häneen voi samaistua. Kirja oli kuitenkin nopalukuinen eikä missään nimessä huono. Laadukasta keskitasoa, sanoisin. Mukiinmenevä teos, joka saa nauramaan, etenkin alussa. Lopussa ei tiedä nauraisiko vai itkisikö, sen päättää lukija aina itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti