Erin Hunter: Soturikissat Uusi profetia: Keskiyö

Lainasin tämän kirjan jo joskus syyskuun alussa kirjastosta, ja meni pitkään ennen kuin aloin sitä lukemaan. Viime viikolla sain kirjan ahmaistua loppuun Emilien kehittämän halloween-lukuhaasteen innoittamana, sillä kirjat joissa esintyvät kissat löytyivät haasteeseen kuuluvista kategorioista. :)

Kyseessä on jo toinen sarja, joka kertoo Soturikissoista. Ilmeisesti Erin Hunter on pseudonyymi useammasta kirjailijasta koostuvalle kirjailijaporukalle, jotka  näitä kirjoja kirjoittavat. Itse aloitin Soturikissojen lukemisen vasta toisesta kirjasarjasta vahingossa, sillä en kirjastossa tajunnut tuota uusi profetia juttua. Tämä ei kuitenkaan haitannut lukemista, sillä monia kirjojen maailmaan liittyviä asioita selitettiin  tämän tarinan ohessa. 

Keskiyö alkaa prologilla, jossa Tähtiklaanissa (jonkinlaisessa jo kuolleiden kissojen tuonpuoleisessa olevassa neuvostossa) päätetään ketkä neljä kissaa valitaan suorittamaan huipputärkeää tehtävää. Jokaisesta metsässä sijaitsevasta klaanista on tarkoitus valita yksi kissa. Noita klaaneja ovat Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Valituille lähetetään uni, jossa he näkevät tämän kyseisen kokoontumisen, ja saavat näin tietää tulleensa valituiksi.

Myrskyklaanin valittu kissa Vatukkakynsi herääkin ihmeissään, ja miettii onkohan muutkin unessa tehtävään valitut kissat nähneet saman unen. Vatukkakynsi ei uskalla kertoa omassa klaanissaan kenellekään tästä enneunesta, sillä yleensä niitä näkevät vain parantajakissat, eivät soturikissat, joka Vatukkakynsi on. Vatukkakynnen isä on ollut luopio jo ennen kuolemaansa ja Vatukkakynsi ei senkään takia halua saada suurta huomiota kiinnitetyksi itseensä. Kun Vatukkakynsi lähtee tapaamiseen, jossa hänen tulee tavata muut valitut kissat seuraa klaanin johtajan Tulitähden tytär soturioppilas Oravatassu häntä salaiseen tapaamispaikkaan, ja uhkaa paljastaa Vatukkakynnen toisille jos hänelle ei kerrosta mistä on kyse. Muutkin valitut tulevat paikalle, ja yhdellä heistä on myls ylimääräinen kissa mukanaan. Jokin kuitenkin menee pieleen, eikä Tähtiklaani, jonka valitut olivat olettaneet ilmestyvän heille, ei ilmestykään. Kaikki menevät sitten takaisin omien klaaniensa pariin. Myöhemmin Vatukkakynsi näkee uuden unen, joka näyttäisi kertovan hänelle, että kissojen olisi taivallettava kauas Auringonpessän kuuntelemaan, mitä Keskiyöllä on heille kerrottavanaan. Vatukkakynsi saa sanan muille valituille ja yhdessä he lähtevät matkaan, jonkalaista heistä kukaan ei ole koskaan ennen tehnyt. Soturikissoissa kaikki neljä klaania omaavat kukin oman reviirin, joten on ennenkuulumatonta, että eri klaaneista lähdettäisin yhdessä minnekään. Toisten klaanien reviireille kun ei eri klaanien kissoilla ole asiaa. Tarinan sankarit lähtevät siksi matkaan salassa. He joutuvat moneen seikkailuun ylittäessään Ukkospolkua (autotie) ja Kaksijalkojen (ihmisten) asuinalueita.

Kirjassa hauskinta onkin kissojen käyttämät sanat asioille ja ihmisille. Autotkin ovat heidän näkökulmastaan Hirviöitä. Ja ihmisten kanssa asuvia kissoja kutsutaan miltei pilkallisesti kotikisuiksi, joskin tarinassa paljastetaan myös, että Myrskyklaanin johtaja Tulitähti on itse ollut aikoinaan kotikisu. Kirja oli ihanan kepeä ja hauska, ja kissojen touhuista on aina hauska lukea, vaikka nämä eivät aivan tavallisia kisuja olleetkaan. Kirja jäi myös jännään kohtaan, joten pitääpä näitä soturikissoja lainata kirjastosta joskus lisääkin.

Halloween-haaste; kissoja

Kerstin Gier: Safiirinsini &Smaragdinvihreä

Tällä kertaa aion kirjoittaa jälleen yhteispostauksen kahdesta samaan sarjaan kuuluvasta kirjasta. Olen nyt lukenut Rakkaus ei katso aikaa -tilogian loppuun, jonka lukemisen aloitin viime talvena kirjalla Rubiininpuna.

Kirjasarjan toinen osa,Safiirinsini, alkaa tarkalleen siitä kohti, mihin edellinen osa päättyi. Gwendolyn on vähän aikaa sitten saanut tietää kantavansa sukunsa aikamatkustusgeeniä, ja hänet on vedetty vanhan salaseuran keskipisteeseen. Hänen äitinsä on varoittanut ettei hän saa luottaa kehenkään. Gwendolynin  aikamatkustustoverinsa Gideon alkaa herättää hänessä tunteita, ja pian Gwndolyn huomaa olevansa rakastunut tähän. Muuten kaikki on melko sekavaa ja yhdessä ystävänsä Leslien kanssa Gwendolyn yrittää saada asioihin jotain tolkkua. 

Kun Gwndolyn sitten lähetetään elapsoitumaan 50-luvulle,  tapaa hän siellä isoisänsä nuorena. Isoisästä, joka jo Gwendolynin aikaan on kuollut, tulee hänen liittolaisensa menneisyydessä. Yhdessä he yrittävät ottaa selvää siitä, mitkä ovat salaseuran johtajan, salaperäisen kreivin tarkoitusperät. Onko kreivin pakkomielteessä saada kaikkien 12:sta aikamatkaajan verta kronofagiin, ja sulkea heidän muodostamansa mystinen kehä oikeasti koko maailman kannalta huipputärkeää, vain onko tyypillä kenties vain oma lehmä ojassa. Samalla Gwendolyn rakastuu yhä syvemmin Gideoniin sitä mukaa mitä enemmän he viettävät aikaa yhdessä, ja alkaa näyttää siltä, että Gideon vastaa tunteisiin. Rakastaako Gideon sittne kuitenkaan Gwendolynia oikeasti?

Gwendolynin menneisyyteen karanneet serkku Lucy ja tämän poikaystävä Paul ovat myös pähkinä purtavaksi. Miksi he ovat karanneet toisen Kronofagin kanssa menneisyyteen .ja haluavat estää kehän sulkeutumisen?

Safiirinsinessä sekä paljastuu joitain asioita, että nousee esiin uusia kinkkisiä kysymyksiä. Toiminta on melko nopeaa, ja koska lukijana halusin niitä vastauksia kovastikin, oli luktahtini tätä lukiessa melko ripeää. Hoksottimeni työskentelivät myös erään epäilyksen kimpussa, jonka sain Lucyyn, Pauliin ja Gwendolyniin liittyen. Se oli melko ilmiselvää ja rivien välistä luettavissa, ja retroperspektiivissä taisin arvata oikein. En tosin kerro, mikä tämä aavistus oli, etten spoilaa ketään.

Safiirinsini oli oikein hyvä ja mielenkiintoinen nuortenkirja vaikka teinirakkauskin kukoisti. Kevyempää lukemistahan tämä on mutta itse henkilökohtaisesti rakastan myös kepeämpiä kirjoja. Aikamatkustus etenkin on sydäntäni lähellä, joten siksikin kirja oli mainio. Lisäksi kummituksia näkevän Gwendolynin elämään tuli tässä kirjassa myös veikeä demoni-henki Xemerius, joka kuvattiin vesinokkaeläimen näköiseksi sarvipäiseksi pikkudemonin hengeksi. Xemerion oli melko hauska lisä kirjaan, ja aivan mahtava sivuhahmo. Minähän tykkään kaikesta söpöstä ;)

 Tietenkin minun oli pakko varata seuraava osa kirjastosta, ja sainkin sen melko nopeasti. Perjantaina kävin sen hakemassa, ja eilen sen luin. Seuraavaksi muutama sananen siitäkin ;)

Smaragdinvihreä on siis trilogian päätösosa. Se on myös melkoisen paljon paksumpi kuin edeltäjänsä. Tapahtumat lähtevät jälleen liikkeelle siitä, mihin edellinen kirja päättyi. En oikein tiedä mitä muuta voisin tästä kirjasta ja sen juonesta kirjoittaa ilman, että tulen spoilanneeksi mitään huipputärkeää. :D Sanotaan nyt sitten vaikka näin, että viimeinen kirja punoo edellisten kirjojen aloittamat juonenpätkät melko hyvin yhteen. Muutaman asian olin edellisten kirjojen perusteella arvannut oikein mutta kirjaan mahtui silti myös pari yllätystä. 

Gwendolyn siis jatkaa tässäkin kirjassa elapsoitumista menneisyyteen ja sukunsa sekä siihen linkittyvän salaseuran salaisuuksien selvittämistä. Samalla mietitään sitä vastaako Gideon Gwendolynin tunteisiin vai ei. Syntyy väärinkäsityksiä, vaarallisia tilanteita ja sydänsurujakin sekä hieman myös toisenlaisiakin sydämentykytyksiä.

Lienee tarpeeksi kryptisesti ilmaistua :D Tässä viimeissä osassakin, kuten aiemmissa, myös huumori kukkii aika ajoin ja se on näiden kirjojen parasta antia. Muita ihan parhaita juttuja ovat jälleen matkustaminen historiaan hienoissa puvuissa, aivan mahtava Xemerius, ja Gwendolynin hieman vinskahtaneet sukulaiset. 

Kaiken kaikkiaan koko Rakkaus ei katso aikaa -trilogia on ollut erittäin viihdyttävä paketti ja ihana välipala synkempien kirjojen keskellä. Suosittelen koko kirjasarjaa todellakin niille, jotka osaavat olla ottamatta kaikkea niin tosissaan ;) Viihdyttävä lukemista ovat nämä kirjat!

Ilmoitusluontoisia juttuja

Askartelin paskartelin muutaman sivun blogilleni, joista yhdessä on viimein jonkinlainen bloggaajan esittelyteksti. Pari muuta ovat listauksia; Roryn kirjalista ja Keskisuomalaisen sadan kirjan lista. Myöhemmin on yläpalkkiin tulossa ehkö myös oma TBR-listani jahka saan sen valmiiksi.

Minulle on muuten ongelma. Olen kirjaholisti. Tulipa eilen käytyä jälleen kirjastossa, jonne palautin yhden kirjan ja lainasin, köh, neljä lisää. Eli aikaisempaan kirjastolaina listaan on tulleet seuraavat neljä uutta lainaani.

Kaunokirjallisuus:

Lewis Carrol: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaassa yhteisnide

Diego Marani: Sotilas ilman menneisyyttä

Susan Fletcher: Meriharakat

Muu kirjallisuus: 

Sally Muir & Joanna Osborne: Muotovaliot  -neulo oma koira

Sellaista ilmoitusasiaa siis tällä kertaa. Pari kirjaa olen taas saanut tässä luettua loppuun ja tulevan viikonlopun aikana yritän postatakin niistä. Olkaa siis kuulolla ;)

Torey Hayden: Viattomat

Viime viikonloppuna luin pitkästä aikaa Torey Haydenia. Tällä kertaa kyseessä oli fiktiivinen romaani, eikä tosikertomus. Tosikertomukset ovat usein niitä monen mielestä parempia Haydeneitä kuin nämä hänen fiktiiviset teoksensa. Itse olen tätä ennen lukenut vain hänen kirjoittamansa fiktiivisen teoksensa ,Sähkökissan, tositarinoiden lisäksi, ja siihen melkeinpä rakastuin. Viattomat taas ei yltänyt lähellekään Sähkökissan tasoa, eikä todellakaan ollut verrattavissa Haydenin tosikertomuksiin. Kirjan luki kyllä melko nopeasti mutta täytyy myöntää, että osa tekstistä tulie luettua hieman hyppien. 

Viattomissa on kahden henkilön näkökulmat, jotka vaihtelevat. Ensimmäinen on lapsensa menettänyt nuori nainen, jonka lapsen hautajaiskulut ovat maksamatta ja rahasta tekee muutenkin tiukkaa. Umpihyödytön poikaystävä taas elää haihattelujen varassa, ja haaveilee epärealistisesta unelmasta elättää heidät molemmat Cowboyna. Toisaalla rikas näyttelijä Spencer Scot on tullut huvilalleen nauttimaan maaseudun rauhasta riesanaan 9-vuotias poikansa Tennessee, jonka äiti on tämän Spencerin riesaksi lähettänyt. Spencer ei edes haluaisi uskoa pojan olevan hänen mutta dna-testi on aikanaan kertonut toista. Erään kinan päätteeksi Tennessee uhkaakin karkaavansa, ja Spencer antaa tämän ymmärtää, että mahdollinen karkaaminen ei häntä haittaisi, pikemminkin se olisi hyvä asia. Näin Tenneessee päätyy kävelemään maatielle yksinään, josta Dixien opportunisti-poikaystävä tämän nappaa. Sillä kyllähän kuuluisan filmitähden pojasta pitäisi saada ruhtinaallset luunnaat. Dixie ja Brian, se hulttiopoikkis, lähtevät metsään leireilemään vieras poika takakonttiin piilotettuna.

Tarina sijoittuu Montanaan Abudance nimiseen pikkukaupunkiin, jossa ei ole juuri mitään. Paitsi että se on Los Anglesista tulleiden käsikirjoittajien, näyttelijöiden ynnä muun sellaisen porukan tyyssija. Pikkukaupungin asukkaat ja tähdet eivät kuitenkaan paljoa keskenään kommunikoi. Spencerin kaltaiselle kaupunkilaiselle hänen maatilansa keskellä ei mitään on pakopaikka, jossa hän pääsee ratsastamaan ja lataamaan akkujaan. Spencer ylipäätnsä kuvataan erittäin ärsyttävänä ja itsekkäänä tyyppinä. Kirjan keskellä onkin hieman jännä pitkä epidsodi, jossa Spencer karauttaa hepalla metsään ja eksyy. Eksyneenä hän ehtii miettimään paljon, ja ajattelemaan myös poikaansa. Silti metsässä samoaminen eksyneenä tuntuu jotenkin tarpeettomalta. Luulisi että Spencer olisi saanut mietittyä asioita ilman eksymistä sinne korpeen.

Dixie taas on olosuhteiden pakosta joutunut kaitsemaan Tennesseetä, tuota pahantuulista poikaa, kun Brian päättää mennä kaupunkiin kuulostelemaan uutisia, ja vetämään samalla päänsä täyteen. Kirjassa kerrotaankin paljon Dixien ja Tennesseen vuorovaikutuksesta, josta pojan osittaista aikaa sidottuna lukuunottamatta tulee mieleen paljolti Toreyn kokemukset ja pärjääminen vaikeiden lasten kanssa omalla urallaan. Sinällään tämä on mielestäni hieman ristiriidassa tarinan muun juonen kanssa. 

Kaiken kaikkiaan kirjaan sisältyy paljon menneisyyden painolastia miltei kaikille hahmoille. Ainoastaan Brian, Dixien haihatteleva ja usein myös väkivaltainen poikaystävä vaikuttaa huolettomalta. Tällä ei paljon todellisuudentajua olekaan. Dixien suhde tähän mieheen ei tunnu loogiselta, koska hänestä on rakennettu paljon fiksumpi ja nohevampi hahmo. Voiko rakkaus muka olla noin sokeaa? 

Tarinan loppu jää avoimeksi. Kirjasta jäi myös hieman ontto olo. Ei tämä aivan pohjanoteerauskaan ole mutta monia juonellisia aukkoja tulee nähdyksi, eikä hahmoihin ole helppo samaistua. Dixie on ainut, joka hieman koskettaa sydäntäni. Samoin Tennessee. Mutta molemmissa on myös vikansa. Kaikkein ärsyttävintä kirjassa oli kuitenkin se kuinka Tennesseen lievää ylipainoa piti vähän väliä tuoda esiin, samoin kuin sitä, että esimerkiksi Dixie miettii miten paljon suloisemman ja komeamman näköinen poika olisi, jos hän ei olisi ylipainoinen. Argh. Samoin kummastelua aiheuttaa pojan olkapäille yltävä kiharatukka, ja se että Dixien mielestä kampaus tarkoittaa sitä, että poika olisi altis kiusaamiselle. Siis ihan oikeasti? Torey Hayden, joka on lapsipsykolgi ja erityisopettaja ,päästää tällaisia aivopieruja kynästään? 

Ei kirja töysin huono ollut sillä sen jaksoi lukea loppuun. Tarinan loppu kuitenkin kiinnosti. Suosittelisn kuitenkin enemmä muita Haydenin kirjoja mieluummin kuin tätä. Tosikertomukset ovat mukaansatempaavia, ja Sähkökissa on hyvä fiktiivinen teos tämän kirjailijan kynästä. Ainakin se on paljon parempi kuin tämä. 

J.S Meresmaa: Mifongin Perintö

Tartuinpa minäkin epäluuloistani huolimatta jälleen suomalaiseen fantasiakirjallisuuteen, ja sain huomata, että ainakin tämän kirjailijan ja kirjan osalta jälki on melkoisen hyvää. Mifongin Perinnössä oli sitä vanhanaikaisen seikkailufantasian tuntuja mutta kirjailijan oma ääni kuitenkin paistoi läpi, joten tarina oli omalla touchilla kirjoitettu.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Dante Rodestani lähtee veljensä Ardannin pyynnöstä noutamaan erästä kirjaa, jonka tämä haluaa suvun antikvariaatin kokoelmiin. Toisaalla Merontesin valtakunnassa asuva prinsessa Ardisi ollaan naittamassa häntä paljon vanhemmalle Belonen kuninkaalle. Ajatuksesta kauhuissaan oleva Ardis lähtee iltakävelylle, ja onnistuu putoamaan jokeen, josta Merontesiin saapunut Dante hänet pelastaa. Linnassa Dantes palkatana henkivartijaksi Ardisille tämän matkalle kohti Belonea ja häitä. Tietenkin Ardis ja Dante ehtivät kehittämään jos minkäkinlaisia tunteita välilleen. Belonessa Ardisin tärkein tehtävä olisi tuottaa jälkeläinen kuninkaalle. Joskin takana ovat muutkin syyt kuin pelkästään perillisen saaminen hoviin. Salaseura, jolla on tarunhohtoisiin Mifongeihin liittyviä tavoitteita pitävät asialleen tärkeänä että juuri Belosin kuninkaalle ja Ardisille syntyy lapsi. Myös Danten etsimä ja löytämä Keisarin kirja liittyy salaseuraan ja Mifongeihin. Tämä juonikuvio viekin hahmot hyvin pian seikkailumatkalle eri mantereiden läpi, ja etsimään kolmea muuta Keisarien kirjoihin kuuluvaa kirjaa.

Mifongin Perintö on nopeatempoinen ja kokuttava kirja. Tosin ensimmäisen luvun lukeminen oli jostain syystä hitaampaa kuin seuraavien. Syytä en osaa selittää. Kirjassa on kuitenkin kaikkea, mitä hyvältä fantasiakirjalta voisi odottaakin. Ainakin minun mielestäni. Seikkailu pitkin maita, meriä ja mantuja pitkin on aina mielenkiintoista. Samoin kuin salaliitot ja vanhat legendatkin. Ajoittain kirjassa tosin mentii hieman liiankin nopeasti, ja kirjan sisällä ollut kahden vuoden aikahyppy tuli eteen hieman yllättäin tosin onneksi se oli melko alkupuolella kirjaa. Erityisen ihanaa yksityiskohta kirjassa oli Danten ja tämän lemmikkipuuman ystävyys ja side. Eläimet on aina lähellä sydäntäni <3 Kritiikkiä ei tällä kertaa juurikaan ole. Pidin kirjasta, ja jälleen olen askeleen lähempänä tulossa suomalaisen fantasian ystäväksi. Seuraava osa tuolla lukupinossa jo odottaakin. Yritän säästellä sen aloittamista vielä hieman. :D

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan Mifongin Perintöä perinteisen fantasian ystäville. :) 

Mitä tällä hetkellä on lainassa kirjastosta

Ajattelin tässä nyt pitkästä aikaa tehdä jotain listausta, ja koska kävin eilen kirjastossa tuntuu loogiselta kirjoittaa, että mitä kaikkea minulla on tällä hetkellä lainassa kirjastossa. :) Sivupalkissa minulla on  tällä hetkellä listaa kirjoista, jotka olen alottanut mutta siinä eivät ole edustetuna kaikki kirjaston lainat kuitenkaan. Nytpä saatte sitten tietää mitä kaikkea kirjastopinkassa onkaan ;)

Kaunokirjallisuus

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Joh Irving: Vapauttakaa karhut!

Janet Filtch: Valkoinen Oleanteri

Paulo Coelho: Portobellon Noita

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

J.S Meresmaa: Mifongin aika

Kerstin Gier: Safiirin Sini

Tessa Gratton: Veritaika

Tessa Gratton: Verenvahti

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell

Charlaine Harris: Veren imussa

Ruth Rendell: Kerro kerro kuvastin

Robin Hobb: Ship of Magic

Erin Hunter: Soturikissat profetia II: Keskiyö

Joyce Carolyn Oates: Putous

Carola Sandbacka: Sodan jaloissa

Eoin Colfer: W.A.R.P salamurhaajan oppipoika

Historia-aiheinen tietokirjallisuus:

Paavo Castren: Antiikin Uusi Historia

Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo: Noitavaimo ja Neitsytäiti

Kasvatustieteellinen kirja

Hannu Heikkinen: Vakava Leikillisyys  -Draamakasvatusta opettajille



Eiköhän näiden kanssa tämä loppukuu mene rattoisasti :) Onko mitään yllä olevista kirjoista omalla luklistallanne? Oletteko kenties jo lukeneetkin niitä?




- edit-

15.10.2014

Listasin kaunokirjalistaan pari unohtunatt kirjaa :D

Suzanne Collins: Nälkäpeli III -Matkijanärhi

SPOILERALORT:

Jos et ole vielä lukenut kirjasarjaa älä lue tätä arvioni alkuosaa, sillä joudun paljastamaan tärkeitä seikkoja aiempien osien, sekä tämän kirjan osalta.

Edellisen osan Nälkäpeli, johon sekä Katniss että Peeta ovat joutuneet osallistumaan, on päättynyt. Katniss on napattu liittolaisineen kapinallisten ilmalaivaan ja kuljetettu tuhotuksi uskotulle vyöhykkeelle 13. Peeta on kuitenkin jäänyt Capitolin vangiksi, ja Katniss tuntee omantunnontuskia asian suhteen. Vyöhykkeen 13 elämä on tiukasti säännösteltyä ja kurinalaista, kaikki toimivat tiukan aikataulun mukaan. Myös Katnissin äiti ja pikkusisko sekä joukko muita vyöhykkeen 12 pakolaisia on otettu vyöhykkeen 13 suojiin, sillä tuo Katnissin kotivyöhyke on pommitettu maan tasalle. Kaiken huipuksi Katnissista halutaan tehdä kapinallisten keulahahmo, Matkijanärhi, joka johtaisi vyöhykkeiden asukkaat vastarintaan Capitolia vastaan. Aluksi Katniss on vastahakoinen ryhtymään tehtävään mutta lopulta hän suostuu Matkijanärheksi tietyin ehdoin. Peetakin onnistutaan lopulta pelastamaan Capitolin kynsistä mutta asiassa on varjopuolensa, sillä Peeta ei ole enää aivan oma itsensä. Lopulta Katniss päätyy iskujoukon mukana Capitoliin mielessään vain yksi tavoite...tapppaa presidentti Snow.

SPOILERIT LOPPUU

Trilogian viimeinen osa keskittyy enimmäkseen kapinaan, joka on edellisten osien tapahtumien takana syttynyt täyteen roihuunsa. Siinä samalla Katniss palloillee jälleen parhaan ystävänsä Galen ja Nälkäpelitoveri Peetan välillä. Kumpaa Katniss rakastaa. Kirjassa myös viha Capitolia kohtaan ja etenkin presidentti Snowta kohtaan nousee myös tärkeäksi motiiviksi Katnissin toiminnalle. 

Juonenkehittely tässä kirjassa toimi aluksi mielestäni mahtavasti mutta loppua kohti juoni mielestäni alkoi lässähtämään. Kirjan loppuosa kun tuntui olevan hieman...anteeksi rumakielisyyteni..juosten kustu. Loppuratkaisu tuli liian nopeasti, ja lopulta turhan helpostikin. En muutenkaan nauttinut tästä kirjasta aivan niin paljon kuin aiemmista osista, enkä ollut täysin tyytväinen loppuratkaisuunkaan vaikka olenkin sitä mieltä, että Katniss päätyi oikean uroon matkaan ;) 

Suosittelen kuitenkin Nälkäpeli-trilogiaa kaikille, jotka nauttivat juonivetoisista kirjoista ja nopeasta tarinankulusta. Itsekin olen tyytväinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjasarjan vaikka suhtautumiseni siihen oli alunperin hieman ennakkoluuloinen. Muistan, että tätä on jossain välissä verrattu Harry Potteriin siinä että tämä on maailmaltaan ja tarinaltaan Pottereiden veroinen vaikka genre ja aihe poikkaevat Pottereista. Itse en kuitenkaan saanut tästä kirjasarjasta samaa fiilistä kun Pottereista. Tämä ei kuitenkaan ollut niin erilainen ja omaperäinen kirjasarja, vaikka tämänkin maailmassa kyllä enimmäkseen viihdyin.