En ole ihan varma, miten pitkään tämä kirja on odottanut lukuvuoroaan alati kasvavassa lukupinossani. Uusintakertoja sille ainakin kertyi ennen kun sain tartuttua siihen. Minusta Oatesin kirjat vaativat lukijalta paljon, joten niiden lukemiseen tulee aina olla juuri oikea aika ja oikea mielentila. Sellainen tila minulle tuli vasta viime sunnuntaina. Eilen sain kirjan luettua sitten loppuun. Työttömyyden harvoja hyviä puolia on se, että ehdin lukemaan todella paljon. :)
Odotukset Putousta kohtaan olivat melko korkealla, ja osittan ne täyttyivätkin. Kirja oli erittäin vaikuttava. Jotain, ihan pikkiriikkisen vain, jäi kuitenkin puuttumaan. Kirjassa ei paljastunut mitään kovin radikaalia yhtäkkiä niin kuin muissa Oatesin kirjoissa, mikä vähän petti odotuksiani. Kirja oli siitä huolimatta täynnä myös Oatesin kirjojen hyviä puolia; psykologista ihmiskuvausta, sukutarinaa ja miltei elämänmittaista kerrontaa. Keskiössä oli jälleen kerran perhe, joka tuntuu Oatesin kirjoissa olevan melko toistuva teema. Tämän voin sanoa siitä huolimatta, että tämä on vasta neljäs kirja, jonka olen Oatesilta lukenut.
Putous sijoittuu Niagaran putouksille Niagra Fallsin kaupunkiin, ja se alkaa erään sulhasen itsemurhasta. Tämä heittäytyy putoukseen ja jättää jälkeensä vasta edellsienä päivänä naimansa morsiamen, joka odottelee putouksilla seitsemän päivää miehen ruumiin löytymistä. He ovat olleet häämatkalla. Samaan aikaan hotellin johtaja pyytää asianajaja ystäväänsän Dirk Burnabya tulemaan hätiin, sillä hän ei tiedä mitä tehdä morsiamen kanssa. Dirk tulee, näkee ja rakastuu tuohon punatukkaiseen morsiameen, jonka nimi on Ariah. Putous kertookin lähtlkohtaisesti noista kahdesta ja heidän perheestään, jonka tausalla Niagaran Putoukset vaikuttava oudolla tavalla.
Kirja sijoittuu noin parinkymmenen vuoden ajanjaksolle aina 1950-luvusta 1970-luvun lopulle saakka. Siinä mennään naimisiin, saadaan lapsia ja käydään myös oikeustaistoon kaupunkia ja sen ympärille rakentuvan teollisuuden ympäristövaikutuksia vastaan. Niagaran Putoukset ovat Burnabyn perheen kohtaloissa hyvin vahvasti mukana.
Henkilöhahmoista Ariah on kenties kaikkein mielenkiintoisin, ja samalla vaikuttaa vahvasti muiden henkilöiden persooniin. Hän on mielestäni jopa hieman ärsyttävä, vaikka en häntä varsinaisesti inhoakaan. Epävarmuus tuntuu olevan hänen henkilöhahmonsa keskusta, joka vaikuttaa niin hänen toimintaansakin kuin siihen millaisia muut kirjan henkilöt ovat, ja miten he toimivat. Ariahin luonteeseen on tietenkin vaikuttanut ensimmäisen miehen kuolema. Dirk Burnapbylla taas on vaikeahko mutta läheinen äitisuhde, johon äkkirakastuminen Ariahiin toki vaikuttaa. Burnabyn perheen lapsia on loppujen lopuksi kolme, ja kuten Oatesin kirjassa Sisareni, rakkaani, lapset ovat äidin mielessä eriarvoisia, sillä yhtä hän rakastaa enemmän kuin toisia. Tämäkin tuntuu olevan toistuva teema Oatesin tuotannossa.
Putous oli rankka kirja ja sai ajattelemaan. Tällä kertaa petyin kuitenkin siihen, että loppujen lopuksi kirjassa ei paljastunut mitään suurta salaisuutta vaikka takakansi niin antoi olettaa. Monet asiat olivat lukijalla selvää koko ajan, vaikka ne eivät ehkä henkilöhahmoille sitä olleet. Itse en ainakaan hirveästi päässyt yllättymään. Muuten kirja oli mielenkiintoinen, ja sukutarinat ovat aina kiehtovia, vaikka mitään järisyttävän järisyttävää ei tapahtunutkaan.
Nyt voin kyllä varmasti sanoa, että Joyce Carol Oates kuluu lempikynäilijöitteni joukkoon. Olen lukenut neljä kirjaa häneltä, ja tykännyt jokaisesta.
Lukupinossa minullakin, bongasin divarista taannoin. Pidän Oatesista todella paljon, hän tuntuu kirjoittavan kuin riivattu. Kirjoissa on aina paljon rajuja asioita ja ne ovat aika raskaitakin. Mutta ehdottomia kirjallisia timantteja!
VastaaPoistaOaetesin kirjat ei kyllä tosiaan päästä lukijaa vähällä, ja rajuja asioita tosiaan on paljon. En lukisi monta Oatesia kuitenkaan peräkkäin, kun ovat melkoisen raskastunnelmaisia yleensä. Ehdottomasti kuuluvas silti lempparikirjoihin aika vahvasti tällä hetkellä.
Poista