Lukujumin jo hellitettyä sain luettavakseni jotain, mikä veisi jumin viimeisetkin rippeet mennessään. Bongasin nimittäin kirjastosta Stephen Kingin kirjan Kirjoittamisesta. Luin kyseisen opuksen ennätysvauhtia, ja ehdottomasti parhaat puolet siitä olivat ne, joissa King kertoo omasta elämästään, ja siitä miten se on vaikuttanut hänen kirjailijan uraansa. Toki kirjassa on vinkkejä tuleville kynäniekoille, mutta pääpaino on siinä, miten ja miksi itse Kingistä tuli kirjailija. Hieno oli myös syy sille. miksi hän kirjoittaa. Ei rahanhimosta, vaan ennen kaikkea rakkaudesta kirjoittamiseen. Kirjoittamiseen, joka on johdattanut herra kuningasta läpi vaikeiden elämän aikojen ja tapahtumien.
Heti perään luin sitten myöskin melkoisella vauhdilla (meni vähän pidempään kuin Kirjoittamisesta teoksen kanssa) Kingin teoksen Unensieppaaja. Miksi sitten kirjoitan näistä kahdesta kirjasta samassa postauksessa? Mitä samaa niissä on? No ei juuri mitään muuta kuin se, että miolemmat ovat ilmestyneet sen jälkeen kun Stephen King jäi auton alle, ja loukkaantui melko vakavasti. Tämä onnettomuus sekä pitkä toipumisprosessi siitä, on vaikuttanut molempiin kirjoihin aivan ilmiselvästi, ja itse King taitaa myös sanoa niin.
Unensieppaaja kertoo neljästä ystävyksestä, jotka ovat kasvaneet jo aikuisikis. Pete, Beaver, Henry ja Jonesy ovat kukin oman elämänsä kanssa solmussa omalla tavallaan, kun he menevät jokasyksyiselle retkelleen metsästämään Mainen metsiin. Heidän lapsuutensa ja suhteensa erääseen tyyppiin nimeltä Duddits on tehnyt heistä omalaatuisia, ja kukin omaa mielenkiintoisen lahjan. He pystyvät näkemään Linjan. Pete näkee sen parhaiten.
Kun Jonesy on metsällä lepäämässä ja metsästämässä metsästystornin huipulta (jossa hän enimmäkseen makailee ja lukee sillä hän on ollut myös auto-onnettomuudessa jonka takia hänen lonkkansa vihoittelee), metsästä saapuu hahmo, jota Jonesy luulee ensin peuraksi. Kyseessä onkin eräs McCarthy niminen mies, jolla ei ole kaikki aivan kunnossa. Jonesy ottaa tämän mukaan mökkiinsä, jonne Beaverkin pian saapuu. Pete ja Henry ovat kauppareissulla. McCarthylla on kaikki kuitenkin paljon huonommin kuin voisi luulla, ja siitä alkaa ystävysten kauhujen vuorokausi.
Ystävykset ovat muuten kotoisin...dyndyndyyyyy..Derrystä ;) Tuosta Kingin kuvitteellisesta pikkukaupungista. Mitähän muuta uskaltaisin kertoa tarinasta paljastamatta liikoja. Sanotaan nyt näin, että tähän liittyy uhka avaruusdesta, muutama paskanäätä, eräs Herra Harmaa, ja todella kaunis tarina ystävyydestä ja sen voimasta.
Itselleni Unensieppaaja lähti hieman turhan hitaasti liikkeelle, joten sen lukeminen alkua pidemmälle oli tosiaan venynyt jonkun aikaa ja osittain lukujumin takia. Kuitenkin lukujumin alkaessa parantua, pääsin alusta pidemmälle. Ja kun Mainen metsästysretkeen päästiin, tarina imaisi todella mukaansa. Pidän tätä yhtenä parhaista King-lukukokemuksistani. Minä todella pidin tästä tarinasta, ja miesten välinen ystävyys, muistelot lapsuudesta ja ennen kaikkea Duddids olivat hellyyttäviä. Silti kirjassa oli myös taatua Kingimäistä hulluutta, ja taisin säpsähdelläkin pari kertaa. Se on jännää miten jokin asia tässä kirjassa saattoi tuntua yhtä aikaa todella ällöttävältä ja silti samalla jotenkin älyttömän mahtavalta. Mielikuvituksen lahja on kyllä lahjoista parhain ;) Uskon todella sen väitteen, minkä King sanoo Kirjoittamisesta opuksessaan. Ei hän tätä pelkän ammmonan takia tee, vaan hän todella rakastaa kirjoittamista ja tarinoita, ei näistä kirjoista muuten syntyisi niin mahtavia.
Tässä oli sitten viimeinen pidempi postaukseni ennen joulua. Lomalta saatan tehdä pari minipostausta, jos jaksan. Nekin teen kännykällä, joten esimerkiksi näin pitkään tekstiä täällä ei nähdä ennen kuin joulun jälkeen, tai jopa vasta ensi vuonna. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti