Dan Brown: Inferno

Huh, nyt se on luettu. Meinaan Dan Brownin uusin kirja Inferno. Tänään luin kirjan loppuun. Ja kyllä, kerrankin kirjoitan ajatuksiani ihan tuoreeltaan jostain kirjasta, ilman että postaaminen siitä jää roikkumaan useaksi viikoksi. Pari kuukautta siihen meni, että sain tämän kokonaan luettua. Jotenkin tämä ei imaissut mukaansa aivan niin intensiivisesti kuin herran edelliset teokset. Ei sillä että tämä olisi ollut huonompi kuin ne, ainakaan kovin paljoa, ehkä itse en vain jaksa enää aivan niin kovasti innostua. Juonen peruspalaset kun olivat tässäkin kirjassa taas aika samanlaiset kuin edellisissä. Juoksemista paikasta toiseen, arvoitusten ratkaisemista höystettynä salaliitoilla, ja taidehistorialla. Päähenkilö Robert Lagdonilla jälleen naisseuralainen mukana, ja tietenki jossain vaiheessa joku osoittautuu petokseksi. Pari yllätystäkin oli kyllä tällä kertaa. Muuten peruskaava. 

Kaikkein parastahan tässäkin kirjassa oli se kaikki taidehistoriallinen nippelitieto, tarkat kuvaukset maista, jossa liikuttiin ja niistä taideteoksista. Tarinan yhdistäminen Dante Alighierin Jumalaiseen Näytelmään oli myös mielenkiintoista. Melkein tekisi mieli se Jumalainen Näytelmä joskus lukea, vaikka runomuotoa vähän karsastankin. 

Inferno oli paikoitellen myös hieman ahdistava. Siinä puhuttiin paljon väestönkasvun ylikuumenemisesta ja sen mahdollisista seurauksista. Myös aihe geenimanipulaatio oli edustettuna. Ja rutto oli vahvasti symboliikkana mukana. Ahdistava skenaario kaiken kaikkiaan oli kaiken tuo ympärille rakennettu.

Inferno oli ihan mukava lukukokemus. Kevyttä seikkailukirjallisuutta maustettuna vähän vakavammalla pohdinnalla. Ihan jees koko kirja, vaikka ei nyt lukukokemusteni parhaimmistoon kuulu. Dan Brownin kirjoissa oleva sama kaava, joka on joka opuksessa on välvillä rasittavaa. Toisaalta se ei vaadi lukijlta liikaa. Alituisen clifhangeritkin ovat liikaa käytettynä kehno kerronnan keino. Mutta kuten sanoin, oli Inferno tosiaan viihdykelukemiseksi mukava opus.